Motivaatiopula

Tuntuu nyt jotenkin tämä blogikirjoittelu työläältä. Tuntuu, että minulla ei ole mitään annettavaa tällä hetkellä. Tai itsestäni tyhjennettävää. En lopeta tätä, mutta nyt mennään varmaan vähän aikaa harvemmilla päivityksillä. Jossain vaiheessa sitten vauhti kiihtyy kyllä.

En ole saanut aikaiseksi varata aikaa ravitsemusenkelilleni. Mutta tilanne stabiili. Rytmiä ylläpidetään ja viime aikoina myös valinnat ihan järkeviä. Vaatteista päätellen kilot pysyneet siinä 90 hujakoilla.

Pitäisi varmaan alkaa ottamaan - tai otattamaan enemmän kuvia itsestä. Sellaisia kuvia, missä on myös muita ihmisiä. Minusta oli niin jännä kun harrastelehdessä oli yhdistyksen kunniamerkein palkituista ryhmäkuva. Minä en näyttänyt siinä mitenkään erityisen isolta. Ja paneuduin nyt oikein siihen, että katsoin sitä kuvaa itsestäni muiden joukossa. En vain sivuuttanut sitä.

Se mikä oli edelleen jännää, niin siihenkin kuvaan olin koittanut piiloutua muiden taakse. Niin syvällä se kuvauskammo on. Tämä on asia mitä minä saan nyt alkaa harjoittelemaan. Ehkä se on avuksi itsensä hahmottamiseen. Edelleenkään minä en jotenkin näe sitä, minkä kokoinen olen. Takaraivossa on kuva siitä parin vuoden takaisesta valtavan isosta... Ehkä siitä pääsee joskus eroon.

Alkanut siitepölykausi on ottanut taas lujille. Minähän olen pahimmassa kunnossa heti helmikuussa kun pähkinäpensas ja leppä pölyttävät. Tietenkin tilannetta helpottaisi, että vetäisi astmapiippuja säännöllisesti, eikä vasta siinä vaiheessa kun on aivan tukossa. Mutta nyt on olo asiallinen kun olen huolehtinut lääkityksestä. Henkiki kulkee.

Muuten tässä elän aika "jännittäviä" aikoja. Olen hakenut yhteishaussa opiskelupaikkaa... Näin 50-vuotiaana tuntuu hyvin hassulta. Mutta toisaalta olen innostunut ja toivon, että opiskelupaikka aukeaisi. Nyt täytyisi tilata pääsykoekirja ja alkaa pänttäämään. Uskoisin, itseni tuntien, että jos pääsen pääsykokeesta eteenpäin, niin sitten olen jo voiton puolella.

Vaikeuksista huolimatta

Kävin vaatekaupassa viikko sitten. Oli pakko laittaa hautajaisiin sopivaa.

Siellä minulla taas silmät aukesivat! Ja tuli hyvä mieli kun tajusin, että olenhan minä paljon pienempi kuin oletan.

Minä ostin itselleni Polan mustat housut kokoa 46. Ja tämän valmistajan vaatteita ei ole tarvinnut edes haaveilla sovittavansa päällensä 20 vuoteen! Ja saman firman neulejakku kokoa XL. Eikä kumpikaan vaatteisa ole sen näköisiä, että olisi pitänyt ottaa kokoa suurempi.

Vaikka nyt on menty pitkään, että pudotusta ei ole tapahtunut. Päinvastoin tullut vähän takaisinkin päin, mutta silti! Onhan tämä nyt hurjan hienoa. Kun vaan tajuaisin sen...

Nyt sitten miettinyt tätä, että mikä kumma siinä on, että heti kun kiloja tulee yhtään takaisinpäin, niin mieli mustuu täysin. Ainoa mitä osaa ajatella on se, että "no niin, kuukauden päästä minä olen samoissa kun aloittaessani". Tämä pelko on niin järkyttävän syvällä. Pääseekö siitä koskaan eroon?

Ja kun järjellä minä edelleen ymmärrän, että vaikka en saisi yhtään kiloa pois, niin tämä tilanne on täysin eri maailmasta kuin 2 vuotta sitten. Ja järjellä ymmärrän, että kun pidän säännöllisyydestä huolen, niin minä en "huku". Vaikka ne valinnat eivät olisi koko ajan fiksuja, niin minä en kuitenkaan menetä hommaa lapasesta.

En ole saanut vielä soitettua uutta aikaa ravitsemusterapeutilleni. Mutta otan nyt itseäni niskasta kiinni sen suhteen. Noista 46 kokoisista housuista tuli kuitenkin niiiiiiiin hyvä mieli, että antoi taas tsemppiä paljon tulevaan.