Tämä sairastaminen vie hermot. Jalka ei ole vieläkään kunnossa. Verikokeissa pitää ravata vähän väliä ja siitäkin on tullut painajainen, koska joka kerta tökitään ja kaivetaan nyt moneen kertaan. Kun suonet vaan karkaavat! En ole koskaan ollut piikkikammoinen, mutta nyt alkaa jo stressaammaan verikokeisiin meno.
Tämän taudin takia jäi nyt sitten ensimmäinen kerta ravitsemusterapeutin tapaaminen väliin. Ja en ole saanut varatuksi uutta aikaa. Ja minun pitäisi varata se nyt pian. Ettei tämä homma lähde lapasesta.
Paino keikkuu varmaan nyt jossain 92kg paikkeilla. Tai ainakin luulen niin. Tosin - onko tämä nyt taas sitten niitä valheita itselleni.
Rytmistä koitan pitää kiinni kynsin hampain. Mutta valintoja en saa ruotuun! Vanhat pelot täyttää takaraivon. Tässäkö tämä nyt taas oli? Kuinka kauan kestää syödä kaikki poistuneet kilot takaisiin? Kun ajattelen asiaa, niin syvä itseinho palaa mieleen. En pysty nauttimaan nyt siitäkään, että olen paljon, paljon pienempi ja hyväkuntoisempi kuin kaksi vuotta sitten.
Minä olen miettinyt, että pitäisin taukoa blogin kirjoittamisessa. Mutta sittenhän minä olen luovuttanut kokonaan! Sittenhän minä jälleen palaan siihen valheen maailmaan, josta niin sinnikkäästi olen yrittänyt päästä eroon!
Miten hitossa tämä voi olla näin vaikeata? Miksi minä en löydä tasapainoa itseni kanssa? Miksi syömiset muodossa tai toisessa hallitsevat elämääni? Minusta tuntuu, että suurimmat ongelmat ovat tulleet sen jälkeen kun olen alkanut ajattelemaan tavoitteita! Kun päästin ajatuksiini sen, että "enää ihmismäiseen painoon on reilu 20kg matkaa". Ja kun aloin miettimään missä ajassa sen pystyisi pudottamaan.
Minä olen oitis helisemässä kun ajattelen ihannepainoa! Oravanpyörä on valmis. Ja miksi se ulkonäkökeskeinen ajattelu on vaan edelleen olemassa minussa? En osaa olla tyytyväinen tämän hetkiseen ulkonäkööni. En näe itseäni tällaisenaan.
Olen jälleen palannut pyörittelemään ajatusta lihavuusleikkauksesta. Olisiko se nyt minulle se oikea apuväline? Vaikka eihän sekään valintojen tekemistä helpota...
