Puhuttavaa oli paljon, mutta kerkesimme myös näitä minun ruokajuttuja käymään läpi. Muuta muutostahan minä en ollut tehnyt kuin sen, että en sitä leipää osta kotiin. Ja kuidut saan nyt muualtakin. Tähän minun leipäongelmaan palataan sitten taas joskus myöhemmin. Nyt jatketaan näin.
Keskustelimme jälleen lihavuusleikkauksestakin. Haluaisin sitä siksi, että en vielä yhtään luota itseeni, että osaisin pitää kiloni poissa. Järki ja tunne eivät kohtaa. Tiedän, että jatkamalla säännöllistä syömistä minä en voi lihoa takaisin. Mutta kaikki aikaisemat kokemukset aiheuttavat sen suuren pelon takaraivoon, että minä menetän tämän homman lapasesta.
Järki sanoo myös sen, että en tarvitse leikkausta. Ja järki kertoo senkin, että minun tapauksessani siihe liittyvät riskit ja mahdolliset ongelmat ovat tapauksessani ehkä liikaa. Ja itseäni mietityttää myös mahdolliset uudet ruokarajoitukset, mitä leikkaus toisi tullessaan. Mielestäni minulla on jo aika riittävästi noita rajoituksia. Minun olisi vaan parempi tulla ja pysyä sinuina tämän asian kanssa.
Mutta vieläkään emme tehneet päätöstä suuntaan eikä toiseen. Pidetään se lihavuusleikkaus taustalla mielessä. Mahdollisuutena. Mikäli tulee jossain vaiheessa niin ylitsepääsemättömiä ongelmia, että leikkaus on siihen sitten se ratkaisu. Mutta niin kauan kun mennää näin, minä tyydyn tähän.
Sen verran on asiaa selvitetty, että vaikka minun paino menisi leikkauskriteereiden alapuolelle, niin ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä minut voidaan mahdollisesti leikata myöhemminkin. Jos muu terveys antaa myöten. Onneksi minä olen tehnyt "virallisesti" tätä työtä - on olemassa oikeata faktaa painohistoriastani. Myöskin tämä säännöllisyyden opettelu mahdollisen pikkumahan kannalta on suuri etu.
Minua helpottaa se tieto, että tämä mahdollisuus on olemassa. Eikä minun tarvitse alkaa tekemään hätiköityjä päätöksiä sen takia, että paino menisi liian alas.
perjantai 29. elokuuta 2014
torstai 28. elokuuta 2014
Tärkeä huomio 4
Kun minä olen tässä nyt pitkään opetellut kaikenlaista, olen myös opetellut katsomaan itseäni peilistä. Ja minähän olen koko ajan sanonut, että kun katson itseäni edestä päin, minä näen muutoksen itsessäni. Sivulta katsottuna en ole sitä huomannut.
Nyt minä olen huomannut myös sivusuunnassa tapahtuneen muutoksen itsessäni. Tämä on minulle merkittävä askel oman minäkuvani uudelleenrakentamisessa.On se vaan jännä miten sitkeässä on takaraivossani se 40kg isompi ihminen. Mutta enköhän pääse sinuiksi pikkuhiljaa muuttuvan ulkoisen minäni kanssa.
Olen pohtinut myös tätä kirjoittamistani. Ja nimenomaan sitä, että alanko ajattelemaan liikaa lukijoitani. Nyt olen muistuttanut itselleni, että tämä on vain ja ainoastaan minun subjektiivista näkemystä ja tuntojeni purkamista. Siitä voi joku loukkaantua, mutta otan sen riskin. Minulla on oikeus tunteisiini ja tuntoihini. Erittäin tärkeä osa toipumisprosessiani on, että saan kaiken tavalla tai toisella itsestäni ulos. Monta loukkaantumista ja mielenipahoittamista tämä kaikki pitää takanaan.
Nyt minä olen huomannut myös sivusuunnassa tapahtuneen muutoksen itsessäni. Tämä on minulle merkittävä askel oman minäkuvani uudelleenrakentamisessa.On se vaan jännä miten sitkeässä on takaraivossani se 40kg isompi ihminen. Mutta enköhän pääse sinuiksi pikkuhiljaa muuttuvan ulkoisen minäni kanssa.
Olen pohtinut myös tätä kirjoittamistani. Ja nimenomaan sitä, että alanko ajattelemaan liikaa lukijoitani. Nyt olen muistuttanut itselleni, että tämä on vain ja ainoastaan minun subjektiivista näkemystä ja tuntojeni purkamista. Siitä voi joku loukkaantua, mutta otan sen riskin. Minulla on oikeus tunteisiini ja tuntoihini. Erittäin tärkeä osa toipumisprosessiani on, että saan kaiken tavalla tai toisella itsestäni ulos. Monta loukkaantumista ja mielenipahoittamista tämä kaikki pitää takanaan.
keskiviikko 27. elokuuta 2014
Minulta on pyydetty
Useampikin lukijani on toivonut jonkinlaista ruokapäiväkirjaa ja listaa syömisistäni. Olen jollekin kai luvannutkin, että sellainen ehkä tulee jossain vaiheessa.
Tämä asia on vaivannut minua. Ja tiedättekös, että minä en halua tehdä sellaista. Koska minä en sitä tässä omassa arjessanikaan tee. En ole tehnyt koko projektin aikana ja en usko, että tulen tekemäänkään. Ainoa päiväkirja mitä olen alkuun ja välilläkin (uskon vahvistukseksi) tehnyt on se hymy-/surunaama päiväkirja. Säännöllisen syömisen muistuttamiseksi tarkoitettu päiväkirja. Ja sen minä olen teille skannannut tänne. Enäähän minä en sitä itse tarvitse - ruoka-ajat ovat takaraivossani. Ja myös elimistöni kertoo, milloin on ruoka-aika.
Minä syön aivan tavallista ruokaa. Omat rajoitukseni, mitä on paljon ja lueteltukin jossain alkupostauksissani, huomioiden. Ja minulla on niin paljon niitä rajoituksia, että tuskin listani ketään auttaisivat.
Tässä reilu vuoden aikana KAIKKI ajatukseni ja mielipiteeni laihduttamisesta ovat heittäneet häränpyllyä! Minä en olisi kuunaan uskonut käyvän näin. Minulle, joka tiedän kaiken laihduttamisesta... Ja väitän, että me jokainen ylipainoinen tiedämme kyllä, mitkä ovat niitä järkeviä ruokavalintoja. Me olemme käveleviä kalorimäärätietäjiä.
Ja kun minä en ole koko aikana laskenut päivittäisiä kaloriannoksia. En kertaakaan. Enkä minä ole punninut ruokiani. En kertaakaan. Minun päätehtäväni on ollut opetella ruokarytmi. Ja se ei todellakaan ollut helppoa. Kellon kanssa minä ensimmäiset n. 4kk pakotin itseni syömään. Alkuun annoskoot olivat isompia. Mutta kaikki se, mitä ravitsemusenkelini kertoin ensimmäisellä kerralla annoskoon pienentymisestä, nälkä-/kylläisyyssysteemin toipumisesta, on tapahtunut.
Aivan juuri niin yksinkertaista. Tämä kaikki vaan tapahtui. Mutta siihen meni aikaa. Tuo annoskokokin on niin KÄSITTÄMÄTÖN juttu; on aivan sama vaikka mättäisin pesovadillisen ruokaa itselleni - kun en jaksa syödä. Elimistöni kertoo minulle milloin lopettaa. Kunhan keskityn myös siihen hitaasti syömiseen!
Edelleenkään minulla ei ole mitään (rajoituksiani lukuunottamatta) kiellettyä. Paitsi ruokailun väliinjättäminen. Tämän viimeisenkin jakson aikana minä olen käynyt kerran pitsalla. Ehkä n. 3 kertaa viikossa olen iltakahvittelulla nauttinut pehmiksen. En ole ottanut siihen mitään lisukekastikkeita, mutta vähintään jokatoisella kerralla olen ottanut sen marianne- tai salmiakkimurun kanssa. Tokihan ruokailuni perusrunko on ne kasvikset ja vihannekset. Kun lautasen mättää ensin täyteen niitä ja sitten lisukkeeksi proteiinit, niin siitä se normi arkiruokailu koostuu.
Ai niin, se gluteeniton leipä minulta on nyt kokonaan kiellettyjen listalla. Sitä kun en pysty hallitsemaan. Ja ei sekään ole totaalikielletty - jos tulee mieliteko, niin menen paikalliseen kahvilaan nauttimaan juustosämpylän. Nyt ei ole vain tullut mielitekoa.
Ja eihän minulla mitään liikuntaohjelmaakaan ole. Pyrin lisäämään pikkuhiljaa liikkumistani. Minusta tuntuu, että minä opettelen uudelleen liikkumaan. Minä työstän kovin asenteitani ja peikkojani liikunnan suhteen. Ja onhan toki edistystä tapahtunut kun lähtökohta oli se, että 50m tuntui ylitsepääsemättömältä! Kyllä minä nyt pyrin käymään siellä salilla kerran viikossa. Mutta kun minun kohdallani lähdetään siitä, että opettelen sietämään hengästymistä. Opettelen olemaan häpeämättä puuskutustani. Voi miten paljon minulla onkaan opeteltavaa! Opettelen hyväksymään, että ihminen hikoaa liikkuessaan eikä koe nolona pyyhkiä hikeä otsaltaan...
Mutta liikkumiseni ei varmastikaan vielä mitenkään edistä keventymistäni. Ehkä sen perimmäinen tarkoitus on oppia nyt alkuun kehonhallintaa. Eilen salilla tehtiin ensimmäistä kertaa niitä juttuja, että käsi menee eteen ja jalka taakse. Voitteko ymmärtää, kuika vaikeaa se voi olla?
Minä olin reilu vuosi sitten vaan niin pohjalla. Käsittämättömän pohjalla ja rikki. En minäkään uskonut ensikäynnillä sanaakaan. Pelkkä ajatus laihdutuskuurista musersi minut. Pelkkä ajatus siitä, että pitäisi laihduttaa 40kg, että pääsisi edes 100 kilon alle. Ja pelkkä ajatus siitä, kuinka kauan se veisi. Ja kuinka kauan minun pitäisi vaan kieltäytyä ja kitua! Se ajatus mursi minut täysin - ja söin vähän lisää, koska aivan sama painanko 130 vai 140. Mutta ravitsemusenkelini ei edes maininnut sanaa kuuri. Hän kertoi säännöllisyydestä ja sen vaikutuksista. Ja minun elämäni tärkein päätös oli ottaa se vastaan. Minulla ei ollut muutakaan. Minä en voinut menettää mitään. Ja en olisi uskonut silloin, mitä minä tulen saamaan tämän kanssa!
Minun ensimmäinen lauseeni blogia aloittaessani oli "enemmän tunteita kun reseptejä" ja siitä pidän edelleen kiinni. Minä niin haluaisin tulla ymmärretyksi, että tämä oikeasti toimii. Että osaisin kertoa tämän selkeästi. Minä toivon, että minulta ei enää pyydetä ruokalistoja päivän syömisistäni. Jokainen meistä osaa tehdä valinnat. Minun valintani on tämä <3
Tämä asia on vaivannut minua. Ja tiedättekös, että minä en halua tehdä sellaista. Koska minä en sitä tässä omassa arjessanikaan tee. En ole tehnyt koko projektin aikana ja en usko, että tulen tekemäänkään. Ainoa päiväkirja mitä olen alkuun ja välilläkin (uskon vahvistukseksi) tehnyt on se hymy-/surunaama päiväkirja. Säännöllisen syömisen muistuttamiseksi tarkoitettu päiväkirja. Ja sen minä olen teille skannannut tänne. Enäähän minä en sitä itse tarvitse - ruoka-ajat ovat takaraivossani. Ja myös elimistöni kertoo, milloin on ruoka-aika.
Minä syön aivan tavallista ruokaa. Omat rajoitukseni, mitä on paljon ja lueteltukin jossain alkupostauksissani, huomioiden. Ja minulla on niin paljon niitä rajoituksia, että tuskin listani ketään auttaisivat.
Tässä reilu vuoden aikana KAIKKI ajatukseni ja mielipiteeni laihduttamisesta ovat heittäneet häränpyllyä! Minä en olisi kuunaan uskonut käyvän näin. Minulle, joka tiedän kaiken laihduttamisesta... Ja väitän, että me jokainen ylipainoinen tiedämme kyllä, mitkä ovat niitä järkeviä ruokavalintoja. Me olemme käveleviä kalorimäärätietäjiä.
Ja kun minä en ole koko aikana laskenut päivittäisiä kaloriannoksia. En kertaakaan. Enkä minä ole punninut ruokiani. En kertaakaan. Minun päätehtäväni on ollut opetella ruokarytmi. Ja se ei todellakaan ollut helppoa. Kellon kanssa minä ensimmäiset n. 4kk pakotin itseni syömään. Alkuun annoskoot olivat isompia. Mutta kaikki se, mitä ravitsemusenkelini kertoin ensimmäisellä kerralla annoskoon pienentymisestä, nälkä-/kylläisyyssysteemin toipumisesta, on tapahtunut.
Aivan juuri niin yksinkertaista. Tämä kaikki vaan tapahtui. Mutta siihen meni aikaa. Tuo annoskokokin on niin KÄSITTÄMÄTÖN juttu; on aivan sama vaikka mättäisin pesovadillisen ruokaa itselleni - kun en jaksa syödä. Elimistöni kertoo minulle milloin lopettaa. Kunhan keskityn myös siihen hitaasti syömiseen!
Edelleenkään minulla ei ole mitään (rajoituksiani lukuunottamatta) kiellettyä. Paitsi ruokailun väliinjättäminen. Tämän viimeisenkin jakson aikana minä olen käynyt kerran pitsalla. Ehkä n. 3 kertaa viikossa olen iltakahvittelulla nauttinut pehmiksen. En ole ottanut siihen mitään lisukekastikkeita, mutta vähintään jokatoisella kerralla olen ottanut sen marianne- tai salmiakkimurun kanssa. Tokihan ruokailuni perusrunko on ne kasvikset ja vihannekset. Kun lautasen mättää ensin täyteen niitä ja sitten lisukkeeksi proteiinit, niin siitä se normi arkiruokailu koostuu.
Ai niin, se gluteeniton leipä minulta on nyt kokonaan kiellettyjen listalla. Sitä kun en pysty hallitsemaan. Ja ei sekään ole totaalikielletty - jos tulee mieliteko, niin menen paikalliseen kahvilaan nauttimaan juustosämpylän. Nyt ei ole vain tullut mielitekoa.
Ja eihän minulla mitään liikuntaohjelmaakaan ole. Pyrin lisäämään pikkuhiljaa liikkumistani. Minusta tuntuu, että minä opettelen uudelleen liikkumaan. Minä työstän kovin asenteitani ja peikkojani liikunnan suhteen. Ja onhan toki edistystä tapahtunut kun lähtökohta oli se, että 50m tuntui ylitsepääsemättömältä! Kyllä minä nyt pyrin käymään siellä salilla kerran viikossa. Mutta kun minun kohdallani lähdetään siitä, että opettelen sietämään hengästymistä. Opettelen olemaan häpeämättä puuskutustani. Voi miten paljon minulla onkaan opeteltavaa! Opettelen hyväksymään, että ihminen hikoaa liikkuessaan eikä koe nolona pyyhkiä hikeä otsaltaan...
Mutta liikkumiseni ei varmastikaan vielä mitenkään edistä keventymistäni. Ehkä sen perimmäinen tarkoitus on oppia nyt alkuun kehonhallintaa. Eilen salilla tehtiin ensimmäistä kertaa niitä juttuja, että käsi menee eteen ja jalka taakse. Voitteko ymmärtää, kuika vaikeaa se voi olla?
Minä olin reilu vuosi sitten vaan niin pohjalla. Käsittämättömän pohjalla ja rikki. En minäkään uskonut ensikäynnillä sanaakaan. Pelkkä ajatus laihdutuskuurista musersi minut. Pelkkä ajatus siitä, että pitäisi laihduttaa 40kg, että pääsisi edes 100 kilon alle. Ja pelkkä ajatus siitä, kuinka kauan se veisi. Ja kuinka kauan minun pitäisi vaan kieltäytyä ja kitua! Se ajatus mursi minut täysin - ja söin vähän lisää, koska aivan sama painanko 130 vai 140. Mutta ravitsemusenkelini ei edes maininnut sanaa kuuri. Hän kertoi säännöllisyydestä ja sen vaikutuksista. Ja minun elämäni tärkein päätös oli ottaa se vastaan. Minulla ei ollut muutakaan. Minä en voinut menettää mitään. Ja en olisi uskonut silloin, mitä minä tulen saamaan tämän kanssa!
Minun ensimmäinen lauseeni blogia aloittaessani oli "enemmän tunteita kun reseptejä" ja siitä pidän edelleen kiinni. Minä niin haluaisin tulla ymmärretyksi, että tämä oikeasti toimii. Että osaisin kertoa tämän selkeästi. Minä toivon, että minulta ei enää pyydetä ruokalistoja päivän syömisistäni. Jokainen meistä osaa tehdä valinnat. Minun valintani on tämä <3
tiistai 26. elokuuta 2014
Ravintoterapeutin tapaaminen 11 (part 2)
Tämän päiväinen tapaamisemme oli kaikessa, mielettömässä hyvässään myös hyvin raskas. Ja minun on pakko oksentaa tämä juttu nyt itsestäni ulos...
Kaikki lähti varmaan siitä kun RT pohti ääneen, että minä saattaisin olla "hyvä" henkilö kertomaan terveydenalanammattilaisille sairaalloisen lihavan ihmisen näkökulmasta, miten hoitotyössä "pitäisi" tällainen potilas kohdata. Tai millaisia asioita sellaisen potilaan päässä liikkuu. Tai jotain sinne päin.
No, onhan minulla näitä kokemuksia jos jonkinmoisista lääkäri- ja sairaalakäynneistä. Myös useista osastohoitojaksoista milloin milläkin osastolla. Mieleeni tuli ensimmäiseksi se viimeisin. Se reissu kun minulla oli massiivinen keuhkoveritulppa. Ja painonikin oli jotakuinkin huippulukemissaan. En siltäkään reissulta tiedä painoani, koska en halunnut kuunnella sitä. Ja tietenkään en kysynyt! Mutta arvelen sen olleen yli 130kg.
Ja se reissu oli jotain niin nöyryyttävää. En ole siitä pystynyt aikaisemmin kenellekään mitään sanomaan. Ja tänään kun siitä reissusta kerroin, niin aikamoiset padothan siinä avautuivat.
Välähdyksiä ensimmäisestä viikosta. Kun jouduin TÄYDELLISEEN liikkumiskieltoon. Heti ensimmäisenä päivänä koitin viimeiseen saakka pitää kiinni siitä, että haluan käydä tarpeillani vessassa. Oikeasti olin silloin ja olen vieläkin sitä mieltä, että jos ei vessaan pääse, niin ei ansaitse elääkään. Siinä menee joku raja. Minulle. Mutta enhän minä saanut pitää päätäni vaan minulle asetettiin virtsakatetri. En minä osaa sanoin kuvailla sitä häpeän määrää kun se pussi siinä sängynpielessä roikkui. Ja vieraani myös näkivät sen.
Kyllähän minä järjellä ajatellen ymmärsin silloinkin, että ei se läskieni takia ollut vaan niiden tulppien takia. Mutta siti.
Ennen sen katetrin laittamista minulla oli sängyn vieressä astia, mutta siihenkään en saanut itse nousta vaan piti hälyttää hoitaja paikalle. No, siihen toimitettiin kaksi tod.näk. harjoittelijaa - nuoria tyttöjä. Hiiren kokoisia. Ja kun he saapuivat paikalle ja katsoivat minua ja sitten toisiaan silmiään muljautellen, niin ei minulle tarvinnut selostaa niitä ajatuksia mitä heidän päässään liikkui. Tuota valastako meidän on autettava! Minä ilmoitin, että pääsen kyllä itse. Ja pääsinkin.... Mutta olinhan minä kipulääkkeistä niin sekaisin, että nurin meinasin mennä. Kun olin vain yhden jalan varassa, koska se tulppajalka oli niin kipeä, ettei sille voinut varata yhtään. Siinä vaiheessa kun minä ylösnoustessa horjahdin, niin nämä tytöt ottivat askeleen taaksepäin. Luojan kiitos minä sain ikkunalaudasta kiinni. Etten kaatunut sinne lattialle.
Ensimmäisen vuorokaudenhan minä olin tehovalvonnassa sen liuotushoidon takia. Minä pyysin mieheltäni, että poikaani ei tuotaisi katsomaan minua sinne tehovalvontaan. Se oli jotenkin niin äärettömän nöyryyttävä ajatus. En olisi millään halunnut poikani näkevän minua siinä tilassa. Mutta tätä mieheni ei uskonut. En ole pystynyt puhumaan hänen kanssaan, miksi hän ei voinut toteuttaa toivettani. Varmaan minä olin jo siinä vaiheessa lääkehoureissanikin tajunnut, että nyt on lähtö lähellä. Jos lähtö olisi tullut, en olisi poikani viimeiseksi muistikuvaksi minusta jäävän sellaista! Onneksi minä olin niin sekaisin ja väsynyt, että en itse muista oikeastaan vierailusta kun poikani, hänen tyttöystävänsä ja mieheni vakavat ilmeet. Ja minä koitin veistää jotain vitsintynkää keventääkseni tunnelmaa.
Minähän olin n. viikon ennen sinne sairaalaan joutumista ollut niin huonossa hapessa, että en ollut edes jaksanut käydä suihkussa. Ja haisin kuin raato. Ja minua hävetti ja säälitti ne hoitajaraukat kun joutuivat lähelläni olemaan. Aina kun he siinä olivat, niin kyyneleet vaan valuivat silmistäni. Se häpeän määrä oli käsittämätön. Siellä tehovalvonnassa oli kyllä aivan ihana mieshoitaja, joka ei ollut huomaavinaan hajuani. Jossain vaiheessa hän pesi jopa hiukseni siihen sänkyyn. Se vähän helpotti oloani. Muutenhan hygieniani hoito ei ollut ensimmäisen vuorokauden aikana se akuutein. Ei minua juuri uskallettu liikutella. Sen muistan sieltä tehovalvonnasta, että jos aloin liikuttelemaan sitä minun tulppajalkaani, niin heti käytiin lisäämässä kipulääkettä. Morfiinia se kai oli. Tai jotain johdannaista.
Olisinko minä n. 3 vuorokautta ollut osastolla kun sitten eräänä aamuna ilmoitettiin, että minut viedään kylpyyn. Tai siis pesulle. Minä siinä odottaessani olisin mieluummin ollut kuollut. Olisin halunnut vaan hävitä. Kadota maan alle. Sieluni silmin näin, miten minua siellä pesuhuoneessa jollain nosturilla nostellaan.... Tai ylipäätään sekin oli jo aivan hirveätä, kun joku sisarhentovalkoinen joutui työntelemään minua sängyssäni ympäri sairaalaa. Ja ne kaikkien katseet siinä matkan varrella. Kun sänkyäni yritettiin saada kääntymään johonkin suuntaan.
Kaksi hoitajaa tuli minua hakemaan sinne pesulle. Toinen heinäsirkan kokoinen vanhempi nainen. Matkasta sinne en muista kuin paniikin ja häpeän ja pelon tulevasta. Ei minua sentään nosturilla siirretty. Mutta kyllähän ne hoitajat olivat kovilla. Siirtolakanan kanssa minua siihen pesualustalle hiilattiin. Ja jossain vaiheessa tämä pieni nainen kysyi voinko yhtään itse avittaa. No, pystyinhän minä vähän. Siis surkean vähän. Ja siihen kun vielä kommentoitiin, että näin hienostihan potilas itse auttaa, niin itkuhan minulta tuli. Itkin koko saakelin pesutoimituksen ajan. Mitään niin nöyryyttävää en ole ennen sitä kokenut ja toivon etten ikinä enää koe. Kun nostetaan mahaläskejä sivuun, että päästään pesemään intiimialueet. Siis joku ventovieras. Ja koko ajan selitetään kuin idiootille, että mitä seuraavaksi pestään. Teki mieleni huutaa, että vaikka läskiä on puolen metrin kerros niin kyllä minulla silti on vielä tuntoaisti tallella!
Tänään kerroin näitä asioita ensimmäistä kertaa jollekin ääneen. Aika hyvin sain ravitsemusenkelini nähden itkuni pidettyä. Mutta kun pääsin autoon niin ratkesin aika totaalisesti. Ja jotenkin olen näiden muistojeni kanssa ollut nyt koko illan ihan tosi herkillä. Meinasin lykätä tämän kirjoittamista, mutta tuli sitten kuitenkin olo, että tämä paska on nyt saatava ainakin osiksi itsestäni ulos! Ja eikä tämä nyt tarkoita sitä, että haukkuisin hoitohenkilökuntaa tai jotain. Hirveitä tilanteitahan ne niillekin oli. Ja harvoin kai niin mahdottoman lihavia heille kuitenkaan osuu.
Että tällaisia muistoja tällä kertaa. Onhan näitä traumoja, joiden on joskun purkaannuttava. Ja enköhän minä niiden kanssa sinuiksi pääse.
Muokkaus: pakko laittaa hyvä kuvamuisto Indonesiasta...
Gili Meno.
Kaikki lähti varmaan siitä kun RT pohti ääneen, että minä saattaisin olla "hyvä" henkilö kertomaan terveydenalanammattilaisille sairaalloisen lihavan ihmisen näkökulmasta, miten hoitotyössä "pitäisi" tällainen potilas kohdata. Tai millaisia asioita sellaisen potilaan päässä liikkuu. Tai jotain sinne päin.
No, onhan minulla näitä kokemuksia jos jonkinmoisista lääkäri- ja sairaalakäynneistä. Myös useista osastohoitojaksoista milloin milläkin osastolla. Mieleeni tuli ensimmäiseksi se viimeisin. Se reissu kun minulla oli massiivinen keuhkoveritulppa. Ja painonikin oli jotakuinkin huippulukemissaan. En siltäkään reissulta tiedä painoani, koska en halunnut kuunnella sitä. Ja tietenkään en kysynyt! Mutta arvelen sen olleen yli 130kg.
Ja se reissu oli jotain niin nöyryyttävää. En ole siitä pystynyt aikaisemmin kenellekään mitään sanomaan. Ja tänään kun siitä reissusta kerroin, niin aikamoiset padothan siinä avautuivat.
Välähdyksiä ensimmäisestä viikosta. Kun jouduin TÄYDELLISEEN liikkumiskieltoon. Heti ensimmäisenä päivänä koitin viimeiseen saakka pitää kiinni siitä, että haluan käydä tarpeillani vessassa. Oikeasti olin silloin ja olen vieläkin sitä mieltä, että jos ei vessaan pääse, niin ei ansaitse elääkään. Siinä menee joku raja. Minulle. Mutta enhän minä saanut pitää päätäni vaan minulle asetettiin virtsakatetri. En minä osaa sanoin kuvailla sitä häpeän määrää kun se pussi siinä sängynpielessä roikkui. Ja vieraani myös näkivät sen.
Kyllähän minä järjellä ajatellen ymmärsin silloinkin, että ei se läskieni takia ollut vaan niiden tulppien takia. Mutta siti.
Ennen sen katetrin laittamista minulla oli sängyn vieressä astia, mutta siihenkään en saanut itse nousta vaan piti hälyttää hoitaja paikalle. No, siihen toimitettiin kaksi tod.näk. harjoittelijaa - nuoria tyttöjä. Hiiren kokoisia. Ja kun he saapuivat paikalle ja katsoivat minua ja sitten toisiaan silmiään muljautellen, niin ei minulle tarvinnut selostaa niitä ajatuksia mitä heidän päässään liikkui. Tuota valastako meidän on autettava! Minä ilmoitin, että pääsen kyllä itse. Ja pääsinkin.... Mutta olinhan minä kipulääkkeistä niin sekaisin, että nurin meinasin mennä. Kun olin vain yhden jalan varassa, koska se tulppajalka oli niin kipeä, ettei sille voinut varata yhtään. Siinä vaiheessa kun minä ylösnoustessa horjahdin, niin nämä tytöt ottivat askeleen taaksepäin. Luojan kiitos minä sain ikkunalaudasta kiinni. Etten kaatunut sinne lattialle.
Ensimmäisen vuorokaudenhan minä olin tehovalvonnassa sen liuotushoidon takia. Minä pyysin mieheltäni, että poikaani ei tuotaisi katsomaan minua sinne tehovalvontaan. Se oli jotenkin niin äärettömän nöyryyttävä ajatus. En olisi millään halunnut poikani näkevän minua siinä tilassa. Mutta tätä mieheni ei uskonut. En ole pystynyt puhumaan hänen kanssaan, miksi hän ei voinut toteuttaa toivettani. Varmaan minä olin jo siinä vaiheessa lääkehoureissanikin tajunnut, että nyt on lähtö lähellä. Jos lähtö olisi tullut, en olisi poikani viimeiseksi muistikuvaksi minusta jäävän sellaista! Onneksi minä olin niin sekaisin ja väsynyt, että en itse muista oikeastaan vierailusta kun poikani, hänen tyttöystävänsä ja mieheni vakavat ilmeet. Ja minä koitin veistää jotain vitsintynkää keventääkseni tunnelmaa.
Minähän olin n. viikon ennen sinne sairaalaan joutumista ollut niin huonossa hapessa, että en ollut edes jaksanut käydä suihkussa. Ja haisin kuin raato. Ja minua hävetti ja säälitti ne hoitajaraukat kun joutuivat lähelläni olemaan. Aina kun he siinä olivat, niin kyyneleet vaan valuivat silmistäni. Se häpeän määrä oli käsittämätön. Siellä tehovalvonnassa oli kyllä aivan ihana mieshoitaja, joka ei ollut huomaavinaan hajuani. Jossain vaiheessa hän pesi jopa hiukseni siihen sänkyyn. Se vähän helpotti oloani. Muutenhan hygieniani hoito ei ollut ensimmäisen vuorokauden aikana se akuutein. Ei minua juuri uskallettu liikutella. Sen muistan sieltä tehovalvonnasta, että jos aloin liikuttelemaan sitä minun tulppajalkaani, niin heti käytiin lisäämässä kipulääkettä. Morfiinia se kai oli. Tai jotain johdannaista.
Olisinko minä n. 3 vuorokautta ollut osastolla kun sitten eräänä aamuna ilmoitettiin, että minut viedään kylpyyn. Tai siis pesulle. Minä siinä odottaessani olisin mieluummin ollut kuollut. Olisin halunnut vaan hävitä. Kadota maan alle. Sieluni silmin näin, miten minua siellä pesuhuoneessa jollain nosturilla nostellaan.... Tai ylipäätään sekin oli jo aivan hirveätä, kun joku sisarhentovalkoinen joutui työntelemään minua sängyssäni ympäri sairaalaa. Ja ne kaikkien katseet siinä matkan varrella. Kun sänkyäni yritettiin saada kääntymään johonkin suuntaan.
Kaksi hoitajaa tuli minua hakemaan sinne pesulle. Toinen heinäsirkan kokoinen vanhempi nainen. Matkasta sinne en muista kuin paniikin ja häpeän ja pelon tulevasta. Ei minua sentään nosturilla siirretty. Mutta kyllähän ne hoitajat olivat kovilla. Siirtolakanan kanssa minua siihen pesualustalle hiilattiin. Ja jossain vaiheessa tämä pieni nainen kysyi voinko yhtään itse avittaa. No, pystyinhän minä vähän. Siis surkean vähän. Ja siihen kun vielä kommentoitiin, että näin hienostihan potilas itse auttaa, niin itkuhan minulta tuli. Itkin koko saakelin pesutoimituksen ajan. Mitään niin nöyryyttävää en ole ennen sitä kokenut ja toivon etten ikinä enää koe. Kun nostetaan mahaläskejä sivuun, että päästään pesemään intiimialueet. Siis joku ventovieras. Ja koko ajan selitetään kuin idiootille, että mitä seuraavaksi pestään. Teki mieleni huutaa, että vaikka läskiä on puolen metrin kerros niin kyllä minulla silti on vielä tuntoaisti tallella!
Tänään kerroin näitä asioita ensimmäistä kertaa jollekin ääneen. Aika hyvin sain ravitsemusenkelini nähden itkuni pidettyä. Mutta kun pääsin autoon niin ratkesin aika totaalisesti. Ja jotenkin olen näiden muistojeni kanssa ollut nyt koko illan ihan tosi herkillä. Meinasin lykätä tämän kirjoittamista, mutta tuli sitten kuitenkin olo, että tämä paska on nyt saatava ainakin osiksi itsestäni ulos! Ja eikä tämä nyt tarkoita sitä, että haukkuisin hoitohenkilökuntaa tai jotain. Hirveitä tilanteitahan ne niillekin oli. Ja harvoin kai niin mahdottoman lihavia heille kuitenkaan osuu.
Että tällaisia muistoja tällä kertaa. Onhan näitä traumoja, joiden on joskun purkaannuttava. Ja enköhän minä niiden kanssa sinuiksi pääse.
Muokkaus: pakko laittaa hyvä kuvamuisto Indonesiasta...
Gili Meno.
Ravintoterapeutin tapaaminen 11 (part 1)
Kädet tärisee niin, ettei puhelin meinaa pysyä käsissä!
Päivän paino 92,8! Pudotusta edelliseen 5,8kg. Yhteensä lähtenyt 40,9kg. Ja suurimmasta painosta sen rapiat 44kg.
Iloitkua pukkaa. Voi hyvää päivää tämän ihmisen muutosta!
Päivän paino 92,8! Pudotusta edelliseen 5,8kg. Yhteensä lähtenyt 40,9kg. Ja suurimmasta painosta sen rapiat 44kg.
Iloitkua pukkaa. Voi hyvää päivää tämän ihmisen muutosta!
Peukuttakaahan
Vihdoinkin tänään on pitkästä aikaa punnituspäivä. Ja nyt melkein henkeni uskallan laittaa pantiksi, että lukema on pienempi kuin viimeksi. Toivon olevan edes vähän enemmän kuin se takaisin tullut 2 kiloa!
Ei uskokaan paikallisen huoltamon kassaneiti, kuinka vahvisti tuntemustani. Ensitöikseen sanoi "olet taas laihtunut, kyllä huomaa kun en ole n. kuukauteen nähnyt".
Ilolla odotan iltapäivää!
Ei uskokaan paikallisen huoltamon kassaneiti, kuinka vahvisti tuntemustani. Ensitöikseen sanoi "olet taas laihtunut, kyllä huomaa kun en ole n. kuukauteen nähnyt".
Ilolla odotan iltapäivää!
torstai 21. elokuuta 2014
Salavaaka
Tänään minä pääsin (sain itseni liikkeelle) pitkästä aikaa kuntosalille. Kynnys mennä tauon jälkeen oli aika korkea!
Mutta treeni tuntui hyvältä. Keuhkot eivät tule oikein matkassa, en ihan nyt tiedä mikä mättää - toivon, että eivät vaan ole toipuneet kevään kehkokuumeilusta. Hengästyin paljon.
Treeni oli kuitenkin hyvä/kiva ja muuten tuntui mukavalta. Oikein tuli pieni hiki. Liekö ollut ensimmäinen kerta.
Jatkosta sovimme nyt niin, että on kiinteä aika kun menen sinne. Muuten tästä ei tule mitään.
Mutta tämä salavaaka... Siellähän on eteisessä vaaka, jonka olen kiertänyt aina kaukaa. Mutta nyt houkutus kävi liian suureksi! Minä vaan vähän annoin houkutukselle periksi. Ja kyllä minun tuntemukseni ja hyvät fibani ovat tällä kertaa oikeassa. Nytkähdys alaspäin on tapahtunut!
En kerro lukemaa, se on nyt vain omassa päässäni. Ensi viikolla on "virallinen" punnitus minun "virallisella" vaa'allani.
Mutta on hyvä mieli ja kivalta tuntuu odottaa ensi viikon RT:n tapaamista!
Mutta treeni tuntui hyvältä. Keuhkot eivät tule oikein matkassa, en ihan nyt tiedä mikä mättää - toivon, että eivät vaan ole toipuneet kevään kehkokuumeilusta. Hengästyin paljon.
Treeni oli kuitenkin hyvä/kiva ja muuten tuntui mukavalta. Oikein tuli pieni hiki. Liekö ollut ensimmäinen kerta.
Jatkosta sovimme nyt niin, että on kiinteä aika kun menen sinne. Muuten tästä ei tule mitään.
Mutta tämä salavaaka... Siellähän on eteisessä vaaka, jonka olen kiertänyt aina kaukaa. Mutta nyt houkutus kävi liian suureksi! Minä vaan vähän annoin houkutukselle periksi. Ja kyllä minun tuntemukseni ja hyvät fibani ovat tällä kertaa oikeassa. Nytkähdys alaspäin on tapahtunut!
En kerro lukemaa, se on nyt vain omassa päässäni. Ensi viikolla on "virallinen" punnitus minun "virallisella" vaa'allani.
Mutta on hyvä mieli ja kivalta tuntuu odottaa ensi viikon RT:n tapaamista!
keskiviikko 20. elokuuta 2014
Hyvät fibat
Odotan innolla seuraavaa tapaamistani ravintoenkelin kanssa! Vielä kuusi kuusi yötä. (Tämä on oikeasti kun joulua odottaisin - sitä tosin en odota!)
Nyt minulla on varma olo, että nytkähdys alaspäin on tapahtunut. Jospa tämä jumi nyt hellittäisi. Suurimpana tekijänä näen sen, että olen nyt jättänyt leivän pois. Se vaan on kompastuskiveni.
Ja tämä tuntemukseni perustuu siihen, että sellainen melko tyköistuva paitapusero menee päälle niin, että kehtaan pitää sitä. Se paita päällä muuten tein kotimatkan Indonesiasta palatessani ja silloin se oli mielestäni naftimpi.
Nyt on hyvä meininki päällä! Tämän suhteen - muusta en kommentoi.
Nyt minulla on varma olo, että nytkähdys alaspäin on tapahtunut. Jospa tämä jumi nyt hellittäisi. Suurimpana tekijänä näen sen, että olen nyt jättänyt leivän pois. Se vaan on kompastuskiveni.
Ja tämä tuntemukseni perustuu siihen, että sellainen melko tyköistuva paitapusero menee päälle niin, että kehtaan pitää sitä. Se paita päällä muuten tein kotimatkan Indonesiasta palatessani ja silloin se oli mielestäni naftimpi.
Nyt on hyvä meininki päällä! Tämän suhteen - muusta en kommentoi.
maanantai 18. elokuuta 2014
Kikkailua 2
Minä olen löytänyt toimivan keinon itseni huijaamiseksi!
Kun/jos minulle tulee herkutusmieliteko, niin annan itselleni luvan nauttia sen HUOMENNA!
Minun on kovin tehnyt mieleni ulkoiltakahveilla gluteenitonta kääretorttupalaa. Kuolaan sitä lähes joka ilta pullavitriinin takana ja tulen aina tulokseen, että huomenna herkuttelen sillä.
Näin on nyt menty koko kesä! Minä en kiellä sitä itseltäni, päinvastoin annan luvan itselleni. Ja tarkemmin kun ajattelen, niin minä pärjään hyvin vielä huomiseen ilman sitä kääretorttua.
Edelleen hyvin toimiva herkku on jäätelö. Vaniljapehmis ilman kastikkeita ja sörsseleitä on aina vaan suosikkini.
Kun/jos minulle tulee herkutusmieliteko, niin annan itselleni luvan nauttia sen HUOMENNA!
Minun on kovin tehnyt mieleni ulkoiltakahveilla gluteenitonta kääretorttupalaa. Kuolaan sitä lähes joka ilta pullavitriinin takana ja tulen aina tulokseen, että huomenna herkuttelen sillä.
Näin on nyt menty koko kesä! Minä en kiellä sitä itseltäni, päinvastoin annan luvan itselleni. Ja tarkemmin kun ajattelen, niin minä pärjään hyvin vielä huomiseen ilman sitä kääretorttua.
Edelleen hyvin toimiva herkku on jäätelö. Vaniljapehmis ilman kastikkeita ja sörsseleitä on aina vaan suosikkini.
perjantai 15. elokuuta 2014
Nopea ruokailija
Minä olen tuolla aikaisemmassa tekstissäni Ahmitahäiriö? pohtinut nopeasti syömistäni. Ja tullut tulokseen, ettei ahmintahäiriötä olisi. Eli en ole koskaan järjestänyt mielettömiä ahmintasessioita, joiden takia olisin oksentanut.
Mutta kyllähän totuus on se, että rehellisyyden nimissä minun on tunnustettava itselleni, että ahmijahan minä olen ollut. Olen ollut sitä niin kauan kuin muistan. Aina olen lopettanut syömiseni jo siinä vaiheessa kun muut ovat hädin tuskin aloittaneet.
Tämän olen tajunnut vasta nyt kun olen harjoitellut hitaasti syömistä. Mitä etua on sitten ollut tästä harjoittelusta? Minun ei tarvitse ajatella annoskokoa. Kun syön hitaasti niin elimistöni kertoo kyllä milloin on aika lopettaa. Vatsalaukkuni kerkiää tajuamaan, että sitä ruokitaan. Se kun tulee reagointeineen sen 15 -20 minuuttia perässä.
Tästä on ollut myöskin se etu, että kun olen aterioinut, minulla on oikeasti kylläinen olo ja ei edes tee mieli mitään naposteltavaa. Ulkona ruokailessa hyvin usein jälkiruokaa ei tee edes mieli. Tai jos otan, niin se annos on kymmenesosa entiseen verrattuna.
Tämä säännöllisyys ja hitaus on tehnyt sen, että minä en koe taistelevani koko ajan syömisteni kanssa. Tasainen NORMAALI nälkä-/kylläisyystuntemus tekee tästä minulle helppoa. Minä en tunne joutuvani käyttämään tahdonvoimaa juuri lainkaan. Ja tämä on aivan mieletön kokemus.
Mutta kyllähän totuus on se, että rehellisyyden nimissä minun on tunnustettava itselleni, että ahmijahan minä olen ollut. Olen ollut sitä niin kauan kuin muistan. Aina olen lopettanut syömiseni jo siinä vaiheessa kun muut ovat hädin tuskin aloittaneet.
Tämän olen tajunnut vasta nyt kun olen harjoitellut hitaasti syömistä. Mitä etua on sitten ollut tästä harjoittelusta? Minun ei tarvitse ajatella annoskokoa. Kun syön hitaasti niin elimistöni kertoo kyllä milloin on aika lopettaa. Vatsalaukkuni kerkiää tajuamaan, että sitä ruokitaan. Se kun tulee reagointeineen sen 15 -20 minuuttia perässä.
Tästä on ollut myöskin se etu, että kun olen aterioinut, minulla on oikeasti kylläinen olo ja ei edes tee mieli mitään naposteltavaa. Ulkona ruokailessa hyvin usein jälkiruokaa ei tee edes mieli. Tai jos otan, niin se annos on kymmenesosa entiseen verrattuna.
Tämä säännöllisyys ja hitaus on tehnyt sen, että minä en koe taistelevani koko ajan syömisteni kanssa. Tasainen NORMAALI nälkä-/kylläisyystuntemus tekee tästä minulle helppoa. Minä en tunne joutuvani käyttämään tahdonvoimaa juuri lainkaan. Ja tämä on aivan mieletön kokemus.
keskiviikko 13. elokuuta 2014
Kikkailua 1
Yleisimmin kuulemani kikkakolmonen painonhallintaan on se, että käyttäisi pienempää lautasta ateriointiin. Minulle tämä ei ole toiminut. Suurin ongelmani ei viimekädessä olekaan annoskoko vaan se, että syön aivan liian nopeasti. Ja tähän ei lautasen koko auta mitään!
Alussa minä otin lukemista itselleni ruokailuseuraksi ja tämä helpotti jonkun verran, mutta mielestäni ei riittävästi.
En muista tarkkaan, mistä lähti liikkeelle se, että käytän nykyisin kotona syödessäni pikkulusikkaa ja lasten aterimia. Ehkä se oli alunalkaen vahinko - ei ole muuta sattunut käsiini.
Mutta huomasin heti, että lastenaterimilla syödessäni minä en voi hotkia! Ja ne ovat jääneet kerrasta käyttööni. Edelleen joudun keskittymään siihen, että syön AINA kunnolla pureskellen suuni tyhjäksi ennen kuin laitan sinne lisää ruokaa.
Tämä on parhaiten edistänyt rauhallista syömistäni. Olen voinut jättää kirjan pois ruokapöydästä.
Ihmeellisimpiä havaintoja itselleni on edelleenkin se, että ruokailun aikana tunnen itseni kylläiseksi ja voin jättää lautaselle ruokaa! Ja kun saan syötyä hillitysti, sillä ei ole oikeastaan mitään merkitystä minkä kokoisen annoksen annoksen itselleni rakennan.
Alussa minä otin lukemista itselleni ruokailuseuraksi ja tämä helpotti jonkun verran, mutta mielestäni ei riittävästi.
En muista tarkkaan, mistä lähti liikkeelle se, että käytän nykyisin kotona syödessäni pikkulusikkaa ja lasten aterimia. Ehkä se oli alunalkaen vahinko - ei ole muuta sattunut käsiini.
Mutta huomasin heti, että lastenaterimilla syödessäni minä en voi hotkia! Ja ne ovat jääneet kerrasta käyttööni. Edelleen joudun keskittymään siihen, että syön AINA kunnolla pureskellen suuni tyhjäksi ennen kuin laitan sinne lisää ruokaa.
Tämä on parhaiten edistänyt rauhallista syömistäni. Olen voinut jättää kirjan pois ruokapöydästä.
Ihmeellisimpiä havaintoja itselleni on edelleenkin se, että ruokailun aikana tunnen itseni kylläiseksi ja voin jättää lautaselle ruokaa! Ja kun saan syötyä hillitysti, sillä ei ole oikeastaan mitään merkitystä minkä kokoisen annoksen annoksen itselleni rakennan.
tiistai 12. elokuuta 2014
1-vuotias
Blogini täyttää juuri tänään 1 vuotta.
Vuosi sitten aloittaessani epäröin vielä kovin itseäni ja sitä, että kannattaako tätä blogia alkaa pitämään. Riittääkö minulla kuitenkaan kirjoitettavaa kovinkaan pitkälle.
Mutta vahvana oli silloin tuntemus, että meni syteen tai saveen, niin minun pitää saada purkaa pahaa oloani johonkin. Ja tämä tuntui hyvältä kanavalta.
Minä en kuitenkaan vielä silloin uskonut, missä mennään vuoden päästä. Ja hyvä, että en ajatellutkaan tavoitteita. Niin valtava määrä oli lähtökohtaisesti kuitenkin pudotettavaa. Pelkkä ajatus olisi uuvuttanut ja saanut minut luovuttamaan. Enkä silloin osannut kuvitellakaan, että paino olisi vuoden päästä alle 100kg!
Minut on myös yllättänyt täysin se, miten paljon blogiani luetaan. Yli 50 000 käyntiä on mielestäni hieno luku. Ja selvästikin säännöllisesti seuraavia lukijoita minulla myös on.
Jossain vaiheessa minulle meinasi tulla paineita kirjoittamisesta. Tuntui jotekin siltä, että aloin ajattelemaan lukijoita. Tuntui, että jos en edisty, niin "petän" lukijani. Vaikeuksista tuntui alkuun vaikealta kirjoittaa. Mutta niin alasti minä olen tämän kanssa, että vaikka minä kirjoituksissani kaunistelisin, niin itseäni en voi huijata. On vain aika olla rehellinen - tämän kaikessa karmeudessa.
Piti jälleen ottaa järki kauniiseen käteen ja miettiä, mikä tämä juttu on. Minä teen tämän kaiken kuitenkin vain ja ainoastaan itselleni ja itseäni varten. Ja sekin tosiasia, että varmasti jokainen lukijani tietää painonpudotuksesta kaiken - varsinkin sen, ettei tämä aina ole ruusuilla tanssimista!
Te lukijani saatte minun nöyrän kiitokseni. Olette osaltanne tukeneet ja tsempanneet minua uskomattoman paljon. Tänne minä olen kuitenkin purkanut paljon sellaisia tuntojani, joita en nenätysten ole pystynyt puhumaan lähimpienikään kanssa. Ja tämän koen kuitenkin äärimmäisen tärkeänä oman toipumiseni ja selviytymiseni kannalta.
Teitä on monta matkaani jakamassa ja uskon tämän matkan vielä jatkuvan <3
Vuosi sitten aloittaessani epäröin vielä kovin itseäni ja sitä, että kannattaako tätä blogia alkaa pitämään. Riittääkö minulla kuitenkaan kirjoitettavaa kovinkaan pitkälle.
Mutta vahvana oli silloin tuntemus, että meni syteen tai saveen, niin minun pitää saada purkaa pahaa oloani johonkin. Ja tämä tuntui hyvältä kanavalta.
Minä en kuitenkaan vielä silloin uskonut, missä mennään vuoden päästä. Ja hyvä, että en ajatellutkaan tavoitteita. Niin valtava määrä oli lähtökohtaisesti kuitenkin pudotettavaa. Pelkkä ajatus olisi uuvuttanut ja saanut minut luovuttamaan. Enkä silloin osannut kuvitellakaan, että paino olisi vuoden päästä alle 100kg!
Minut on myös yllättänyt täysin se, miten paljon blogiani luetaan. Yli 50 000 käyntiä on mielestäni hieno luku. Ja selvästikin säännöllisesti seuraavia lukijoita minulla myös on.
Jossain vaiheessa minulle meinasi tulla paineita kirjoittamisesta. Tuntui jotekin siltä, että aloin ajattelemaan lukijoita. Tuntui, että jos en edisty, niin "petän" lukijani. Vaikeuksista tuntui alkuun vaikealta kirjoittaa. Mutta niin alasti minä olen tämän kanssa, että vaikka minä kirjoituksissani kaunistelisin, niin itseäni en voi huijata. On vain aika olla rehellinen - tämän kaikessa karmeudessa.
Piti jälleen ottaa järki kauniiseen käteen ja miettiä, mikä tämä juttu on. Minä teen tämän kaiken kuitenkin vain ja ainoastaan itselleni ja itseäni varten. Ja sekin tosiasia, että varmasti jokainen lukijani tietää painonpudotuksesta kaiken - varsinkin sen, ettei tämä aina ole ruusuilla tanssimista!
Te lukijani saatte minun nöyrän kiitokseni. Olette osaltanne tukeneet ja tsempanneet minua uskomattoman paljon. Tänne minä olen kuitenkin purkanut paljon sellaisia tuntojani, joita en nenätysten ole pystynyt puhumaan lähimpienikään kanssa. Ja tämän koen kuitenkin äärimmäisen tärkeänä oman toipumiseni ja selviytymiseni kannalta.
Teitä on monta matkaani jakamassa ja uskon tämän matkan vielä jatkuvan <3
maanantai 11. elokuuta 2014
Kypsytelty haaste
Siitä on varmastikin n. vuosi kun SannaS. (muistaakseni) haastoi minut pohtimaan, mitä hyvää näen kropassani. Kolme asiaa. Silloin jo kerroin, että tällainen haaste on minulle hyvin vaikea, mutta lupasin palata asiaan.
Olen tätä miettinyt ja nyt on aika kypsä jollain tavalla. Edelleen on minulle vaikeaa, mutta ehkä on aika ottaa Se askel! Enkä minä vieläkään pysty nimeämään kuin kaksi asiaa!
Hiukset. Ne ovat aina olleet minulla hyvin paksut. Olen jopa kokenut, että niitä on kadehdittu.
Silmät. Niiden väri. Silmistäni olen saanut positiivista palautetta paljonkin. Viimeksi siellä Indonesiassa satunnainen vastaantulija pysäytti minut ja sanoi vai, että minulla on ihmeellisen kauniit ja erikoisen väriset silmät.
(Silmistänikään en osaa olla tavallaan tyytyväinen... Yleensä vastaan, että rumemmatkin kelpaisivat jos niillä näkisi paremmin. Näissähän ei ole kuin sanomista! Tosin olen sikäli hyvässä asemassa, että näitä voidaan leikkauksin parantaa. Joskus.)
Kolmatta hyvää minä en omassa ulkoisessa minässäni vielä osaa nimetä. Mutta kyllä se sieltä varmastikin joskus tulee, kun itsetuntoni kasvaa ja uskallan katsoa itseäni vähemmän kriittisesti.
Muistini mukaan minun piti haastaa 3 lukijaani löytämään ja kertomaan kropastaan 3 asiaa mistä pitää. Haastan Sarah Suomalaisen, Kulokiukuttelijan ja J.B.:n.
Olen tätä miettinyt ja nyt on aika kypsä jollain tavalla. Edelleen on minulle vaikeaa, mutta ehkä on aika ottaa Se askel! Enkä minä vieläkään pysty nimeämään kuin kaksi asiaa!
Hiukset. Ne ovat aina olleet minulla hyvin paksut. Olen jopa kokenut, että niitä on kadehdittu.
Silmät. Niiden väri. Silmistäni olen saanut positiivista palautetta paljonkin. Viimeksi siellä Indonesiassa satunnainen vastaantulija pysäytti minut ja sanoi vai, että minulla on ihmeellisen kauniit ja erikoisen väriset silmät.
(Silmistänikään en osaa olla tavallaan tyytyväinen... Yleensä vastaan, että rumemmatkin kelpaisivat jos niillä näkisi paremmin. Näissähän ei ole kuin sanomista! Tosin olen sikäli hyvässä asemassa, että näitä voidaan leikkauksin parantaa. Joskus.)
Kolmatta hyvää minä en omassa ulkoisessa minässäni vielä osaa nimetä. Mutta kyllä se sieltä varmastikin joskus tulee, kun itsetuntoni kasvaa ja uskallan katsoa itseäni vähemmän kriittisesti.
Muistini mukaan minun piti haastaa 3 lukijaani löytämään ja kertomaan kropastaan 3 asiaa mistä pitää. Haastan Sarah Suomalaisen, Kulokiukuttelijan ja J.B.:n.
lauantai 9. elokuuta 2014
Kaikesta minäkin ärsyynnyn
Nykyisinhän tulee aika usein kommentteja hyvän päivän tutuilta "oletpa laihtunut/pienentynyt!"
Tämähän ei ole ärsyttävää, päinvastoin tuntuu oikein mukavalta ja imartelevalta. Ja tietenkin kannustavalta. Mutta kun seuraavassa lauseessa tulee "oletko ollut sellaisessa leikkauksessa?"
Tämä äsyttää! Siis onko lihavuusleikkauksesta toitotettu niin paljon, että mitään muuta mahdollisuutta laihtumiselle ei enää muisteta olevankaan? Ja sitten kun olen kertonut, että ihan syömällä oikein ja säännöllisesti olen saanut kiloja pois, tuntuu ettei minua uskota. Vaan aletaan sitten tivaamaan minkälaisella kuurilla olen. Ja kun kerron, etten millään kuurilla, mikään ei ole kiellettyä, kaikki on sallittua. Ainoa pakko on syödä 4 - 5 kertaa päivässä. Jotkut ovat vielä tämän jälkeenkin tivanneet, että onko minulla jokin sairaus.
Sittenpä minä olen jo aivan sanaton!
Olen jonkin verran pohdiskellut tätä yleistä suhtautumista ylipainoisiin ihmisiin. Meitä taidetaan pitää täysin selkärangattomina, tahdottomina syöppöinä, jotka eivät osaa/pysty hillitsemään itseään.
Tämähän ei ole ärsyttävää, päinvastoin tuntuu oikein mukavalta ja imartelevalta. Ja tietenkin kannustavalta. Mutta kun seuraavassa lauseessa tulee "oletko ollut sellaisessa leikkauksessa?"
Tämä äsyttää! Siis onko lihavuusleikkauksesta toitotettu niin paljon, että mitään muuta mahdollisuutta laihtumiselle ei enää muisteta olevankaan? Ja sitten kun olen kertonut, että ihan syömällä oikein ja säännöllisesti olen saanut kiloja pois, tuntuu ettei minua uskota. Vaan aletaan sitten tivaamaan minkälaisella kuurilla olen. Ja kun kerron, etten millään kuurilla, mikään ei ole kiellettyä, kaikki on sallittua. Ainoa pakko on syödä 4 - 5 kertaa päivässä. Jotkut ovat vielä tämän jälkeenkin tivanneet, että onko minulla jokin sairaus.
Sittenpä minä olen jo aivan sanaton!
Olen jonkin verran pohdiskellut tätä yleistä suhtautumista ylipainoisiin ihmisiin. Meitä taidetaan pitää täysin selkärangattomina, tahdottomina syöppöinä, jotka eivät osaa/pysty hillitsemään itseään.
perjantai 8. elokuuta 2014
Pieni huomio 16
Suurimmillani minä jouduin ostamaan myös normaalia suurempia kenkiä. Käytin numeroa 40 - 41,vaikka oma kokoni on 38 - 39.
Eilen ostin itselleni hauskat balleriinat (koiranäytelmiin kehäkengiksi) kokoa 38,5! Ja tuntui hienolle. Vaikkakin hassulle - että myös jalkateräni on pienentynyt.
Eilen ostin itselleni hauskat balleriinat (koiranäytelmiin kehäkengiksi) kokoa 38,5! Ja tuntui hienolle. Vaikkakin hassulle - että myös jalkateräni on pienentynyt.
tiistai 5. elokuuta 2014
Varovaisen tyytyväinen
Tässä nyt on mietitty syntyjä syviä.
Leipää en ole saanut muuten hallintaan kuin siten, että en osta sitä kotiin ollenkaan. En ole tyytyväinen siihen, että joudun totaalisesti kieltämään leivän itseltäni. Ehkä tällä kohtaa minulla toimii myllyhoitometodi.
Muuten olen pysynyt ruokailun säännöllisyydessä ja tuntemukseni on, että ne pari kiloa, mitkä tuli takaisi, ovat sulaneet. Varmaahan tämä ei ole ja varmistuu vasta tämän kuun lopulla.
Pyöräillyt olen varovasti. Mutta olen käynyt uimassa! Edellisestä kerrasta on vuosikausia. Ja olen pystynyt uimaan, vaikka muitakin on ollut paikalla. Helppoa se ei ole ollut, mutta kynnys on ylitetty.
Tämä touhu tuntuu olevan hyvällä mallilla taas.
Leipää en ole saanut muuten hallintaan kuin siten, että en osta sitä kotiin ollenkaan. En ole tyytyväinen siihen, että joudun totaalisesti kieltämään leivän itseltäni. Ehkä tällä kohtaa minulla toimii myllyhoitometodi.
Muuten olen pysynyt ruokailun säännöllisyydessä ja tuntemukseni on, että ne pari kiloa, mitkä tuli takaisi, ovat sulaneet. Varmaahan tämä ei ole ja varmistuu vasta tämän kuun lopulla.
Pyöräillyt olen varovasti. Mutta olen käynyt uimassa! Edellisestä kerrasta on vuosikausia. Ja olen pystynyt uimaan, vaikka muitakin on ollut paikalla. Helppoa se ei ole ollut, mutta kynnys on ylitetty.
Tämä touhu tuntuu olevan hyvällä mallilla taas.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)