Veteen piirretty viiva

Olen kotimaan kamaralla. Ja sulattelen kokemaani sekä lähitapahtumia että menneisyyttäni. Selkeästi prosessi menossa.

Tuttavani kanssa juteltiin painostani ja kaikesta siihen liittyvästä. Hän ei ollut edes nähnyt minua painavimmillani, viime kevään huippulukemissa. Hän pohti ja ihmetteli sitä, että miten voi päästää itsensä siihen kuntoon.

Ihan helposti. Näillä sanoilla vastasin hänelle. Se homma kun lähtee lapasesta niin loppua ei näy. Minulla se hälläväliä raja meni 100kg:n paikkeilla. Sen jälkeen kiinnostus itsestäni hiipui hiipumistaan.

Sen jälkeen systemaattisesti kiersin peilit, vaakat - kaiken mahdollisen, missä itseään joutuu mittaamaan tai näkemään itsensä. Pakollisissa punnituksissa lääkärikäyntien yhteydessä suljin silmät ja korvat. Vaa'an lukemilta, mutta myöskin lääkäreiden yrityksiltä keskustella asiasta.

Tai jos keskustelin, niin sujuvasti kerroin syöväni niin kuin TIEDÄN, etttä ihmisen tai laihduttajan pitäisi syödä. Siis suoraan vakehtelin. Ennen kaikkea itselleni! Kyllähän ammatti-ihmiset tiesivät ja näkivät, että valheita latelin. Aivan loppuvaiheessa lääkärit antoivat minun olla rauhassa, eivätkä edes ottaneet painoani puheeksi.

Ja mitä enemmän itselleni valehtelin sitä enemmän lihoin ja inhosin itseäni. Sitä enemmän sulkeuduin ja eristäydyin. Ja siihenkin tulivat mukaan omat valheensa. Loputon suo ja kaiken nielevä oravanpyörä.

Tuttavani kysyi minulta ymmärränkö miten ihminen voi lihoa jopa yli 200 kiloiseksi täysin toimintakyvyttömäksi?

Ymmärrän täysin. Näillä sanoilla vastasin hänelle.

Minä olen jo jonkin aikaa tajunnut sisimmässäni, että minulla oli käsinkosketeltavan lähellä se viimeinen raja. Se raja, että olisin hautautunut lopullisesti itseinhooni. En olisi lähtenyt kodistani enää mihinkään ja lopulta olisin jäänyt sänkyyni, jonne minut olisi syötetty ja hoidettu. Minua ei olisi saanut liikkeelle kuin nosturilla.

Kohokohta

Nusa Lembonganilta lensin Floresin saarelle. Täällä olen nyt sitten ollut muutaman päivän. Lähinnä vain loikoillut.

Päätarkoitus tänne tulolle oli päästä näkemään Komodon varaanit, joita asustaa tuolla lähisaarilla.

Minä menin katsomaan niitä Ringan saarelle, jonne on vähän lyhempi venematka kuin itse Komodolle. Tosin Ringallekin 2 tunnin matka. Valintaani vaikutti myös se, että siellä "varmemmin" näkee varaaneja.

Ja näinhän minä. Lyhyen kierroksen aikana 7 eri yksilöä ; 1 vuotiaasta yli 30 vuotiaaseen. Sekä uroksia että naaraita.

Yhden hienon videopätkän sain puhelimella kuvattua (kamera sai vesiroiskeita joku päivä sitten) liikkuvasta isosta uroksesta, joka pääsi vähän yllättämään meidät. Siis oppaani ja minut. Käveli polulla meitä vastaan ja ilmestyi mutkan takaa niin, ettei ollut paljoa aikaa tehdä sille tilaa polulle. Niin lähelle ei päässyt aloillaan olevia ollenkaan!

Ja Komodon varaanin puremahan on hengenvaarallinen, joten oli se aika jännittävä tilanne. Mutta upea kokemus.

Kunnioitettavia otuksia.

Pieni huomio 10

Minä näen omat varpaani - ilman peiliä.

Pukeutuneena ei tarvitse vetää vatsaa sisään. Alusvaatteisillani joudun tuota löysää pinnistämään selkärankaa kohti.

Minusta tuntuu

Minä varovasti aavistelen, että painoni on mennyt alas päin myös tämän reissun aikana. En ole varma, mutta joistakin vaatteistani voisin tehdä vähän sellaista johtopäätelmää.

Syömiseni on ollut säännöllistä; 3 -5 ruokailukertaa päivässä. Nälkää ei ole tarvinnut nähdä.

Sitten minä olen ollut huomaavinani, että tuo minun oikean "tulppajalan" pohje on jotakuinkin saman paksuinen kuin vasen. Epäluulostelen itseäni, että näenkö oikein vai kuvittelenko vain. Toivon, että näin olisi.

Pianhan nämä selviävät. Ravitsemusenkelin kanssa on tapaaminen piakkoin paluuni jälkeen.

Loppusuora häämöttää

Niin Se vaan aika on kulunut kuin siivillä. Enää ei ole kuin reilu viikko jäljellä.

Alkaa iskemään pieni haikeus. Vaikka paluu ja kaikkien rakkaiden näkemisen odotus kasvaa hetki hetkeltä. Ja koirien näkemisen odotus.

Tänään olen vähän miettinyt, mitä tämä on minulle antanut. Ei sitä osaa sanoiksi pukea. Siis varmaan se, että ylipäätään olen suoriutunut.

Enhän minä n. vuosi sitten olisi jaksanut edes Helsingissä kävellä koneeseen. Ja huolehtia vielä matkatavaranikin.

Itsellenikin aivan käsittämätöntä, mitä kaikkea olen tehnyt. Olen tehnyt myös asoita, joita en olisi ikinä uskonut tekeväni. Esim. ollut mopon kyydissä. Ja se oli hauskaa! Olen käynyt myös ensimmäistä kertaa elämässäni manikyyrissä ja pedikyyrissä.

Olen kehdannut hierotuttaa itseni. Useampaan kertaan.

Olen kävellyt paljon ja löytänyt ihania paikkoja. Luulen, että tänne täytyy palata joskus.

Mottoni

Minulla on nyt pyörinyt useamman päivän päässäni lause:

Kaikki syyt olla syömättä säännöllisesti, ovat tekosyitä!

Tällä on tarkoituksensa.

Haipakkaa

Paikkaa vaihdettu nyt tiuhaan. Bali oli aivan väärä minulle, vaikka en hulinakohteessa ollutkaan.

Kirjoitan sen tarinan kunhan pääsen oikean näppiksen ääreen, tästä puhelimesta on aivan mahdotonta niin pitkää. Mutta ensimmäistä kertaa minua pelotti.

Häivyin Balilta 2 yön jälkeen. Kohteen valinta ei kovin suunniteltu, koska pikaiseen poistuin. Mutta ferry vei minut ensin Nusa Penidalle, johon en juuri perehtynyt. Keskityin vain akkujen lataamiseen. Majapaikka olisi ollut loistava, mutta heillä ei ollut tilaa kuin pariksi yöksi.

Ja kun tänään oli pakko vaihtaa maisemaa, niin päätin vaihtaa vielä pienempään saareen. Nyt olen Nusa Lembonganilla.

Ja täällä vietän ainakin seuraavat 6 päivää. Tämä on sanoinkuvaamattoman huikea paikka!

Gili Menon kautta Balille

Gili Menolla vietin pari päivää. Vielä hiljaisempi kuin Gili Air.

Päivä rannalla maaten ja lukien. Enkä nähnyt kuin 7 ihmistä.

Nyt on vain oleiltu toistaiseksi riittävästi ja tänne Balin Padang Paihin tulin ihmisten ja vilinän sekaan.

Nyt on aika vaihteeksi nähtävyyksille. Odotan mielenkiinnolla temppeleitä erityisesti.