keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Ravintoterapeutin tapaaminen 7 (part 2)

Kerittiin keskustelemaan RT:n kanssa siitä lihavuusklinikkalähetteestä. Eli vielä sitä ei ole tehty ja RT sitten soitti gastroskopian tehneelle lääkärille, että mikä mahtaa olla suunnitelma.

Ja kyllä minun aavistukseni olivat oikeassa. Hänen mielipiteensä on se, että missään tapauksessa ei nyt voida lähetettä kirjoittaa. Keliakian vaurioittama suoleni on saatava ensin kuntoon ja katsotaan tilannetta sitten uudestaan. Ja tämä tilannekatsaus tulee ajankohtaiseksi aikaisintaan puolen vuoden päästä.

Minun kohdallani ei tule kysymykseen ohitusleikkaus; missä poistetaan myös ohutsuolta. Vaan ainoa vaihtoehto olisi todennäköisimmin sleeve-leikkaus; jossa mahalaukkua pienennetään, mutta ohutsuoleen ei kosketa.

Minä ymmärrän tämän kaiken, mutta harmittaa vähän se, että olisin halunnut keskustella tapauksestani niiden lihavuusklinikan asiantuntijoiden kanssa.

Voisin tietysti hakea lähetteen joltain toiselta lääkäriltä. Vaikka yksityispuolelta. Mutta nyt minulla on sellainen olo, että en jaksa vääntää tämän asian kanssa. Taidan heivata leikkausajatuksen romukoppaan. Ja enhän alunalkaenkaan ole uskonut, että minua leikattaisiin.

Ja sekin tässä nyt tulee vastaan, että kun puoli vuotta odotellaan ja jos/kun painoni tippuu tällä tavalla ja tähän tahtiin, niin enhän minä puolen vuoden päästä täytä enää mitään lihavuusleikkauskriteerejä.

Ja niin kova hinku minulla ei sinne leikkaukseen ole, että alkaisin nyt jarruttelemaan painonpudotukseni kanssa. Sillä enhän minä kuitenkaan osaisi "oikein" jarrutella. Vaan söisin kilojani takaisin.

Eli palaan lähtöruutuun. Alunalkaenkin olen ajatellut, että lihavuusleikkaus ei ole kikka kolmonen. Joka tapauksessa minun on opeteltava terveellinen ruokailu ja minun on opeteltava oikea suhtautuminen ruokaan. Ja koska tämän opettelussa koen olevani nyt hyvin oikealla tiellä, niin helpompaa minulle on, että jatkan valitsemallani reitillä ja luotan siihen, että tämä toimii. Niin kuin on tähän asti ainakin toiminut.

Ja olen itsekseni pohtinut myös sitä, että koska nukutukseeni liittyy niin suuri riski niin en kuitenkaan ole valmis ottamaan sitä lihavuusleikkauksen takia. Ja jos tämä painonpudotukseni etenee (miksei etenisi?) tähän malliin, niin voin joutua joskus miettimään ehkä roikkoleikkausta. Ja sitä, että uskallanko silloin ottaa mahdollisesti sen riskin.

tiistai 28. tammikuuta 2014

Se oli pienestä kiinni

Että ylipäätään tulin menneeksi ravintoterapeutille viime keväänä!

(Minun pitäisi opetella käyttämään ravitsemusterapeutti nimikettä, koska se hän oikeasti on...)

Kun alunalkaen en ollut innostunut koko ajatuksesta. Menin lääkärille hakemaan vain sitä lähetettä lihavuusklinikalle  - olettamuksenani, että sieltä sitten kävisin nämä kuviot, mitkä ovat pakollisia ennen mahdollista leikkausta. Mutta paikallinen protokolla menikin sitten niin, että pitää olla valmiiksi käytynä näitä tiettyjä juttuja, ennen kuin lähetettä edes kirjoitetaan.

Ensimmäinen RT aika minulla oli varmastikin maaliskuulla -13, mutta minä en ikinä mennyt sinne. En edes perunut sitä aikaa, enkä muuttanutkaan. RT varasi minulle toisen ajan huhtikuulle. Ja kun sain sen kirjeen, niin mietin, että kyllä sinne kait nyt pitäisi mennä. Se aika oli minulle sopimaton ja sain sitten sen verran itsestäni irti, että soitin ja muutin ajan. Joka saatiin sitten mahdutettua toukokuun loppuun.

Muistan vaan siitä puhelusta, että RT kommentoi "olipa hyvä, että soitit. Jos olisit jättänyt toisen kerran tulematta, niin kolmatta aikaa hän ei olisi enää lähettänyt".

Päivääkään en tällä hetkellä kadu. Että sain sitten ennakkoluuloistani huolimatta raahattua itseni RT:n vastaanotolle. Ja kaikki ennakko-odotukseni ja -olettamukseni ovat heittäneet aivan häränpyllyä.

Ravitsemusterapeutin vastaanotolle meno on varmasti yksi elämäni viisaimpia tekoja!

maanantai 27. tammikuuta 2014

Ravintoterapeutin tapaaminen 7 (part 1)

Tällä kerralla olikin paljon asiaa. Ei tästä projektista. Lähinnä aikamme käytimme keliakian käsittelyyn ja miten sen kanssa pystyy elämään. Ja nykyisinhän pystyy jo aivan hyvin elämään tämän kanssa. Valmistuotteitakin on paljonkin markkinoilla. Kaikkea ei tarvitse itse tehdä.

Minä en koe tätä keliakiaa nyt millään tavalla elämääni suuremmin mullistavalta, koska olen koko ikäni joutunut pelaamaan ruokarajoitusten kanssa. Tosin tässä on vähän opiskeltavaa ja joutuu jälleen lukemaan tarkkaan tuoteselosteita. Mutta hyvin paljon on entuudestaan tuttua asiaa.

Eniten tämä vaikuttaa nyt varmasti kuitujen saantiin. Ja joudun kompensoimaan viljasta saatavan kuidun vähentymisen kasviksilla ja hedelmillä/marjoilla. Onneksi tämä minun säännöllisen ateriarytminprojekti on jo saanut tuon osan ravinnonsaannistani kohdalleen ja kasviksia + heldelmiä ja marjoja menee paljon.

Tämä suoliston toipuminenhan tulee viemään useita kuukausia ja sekin vain jos noudatan gluteenitonta tunnollisesti. Nyt jonkin aikaa gluteenitonta noudatettuani tunnen kyllä olossani muutosta. Suurin muutos tuntuu ihossa. Vaikka vielä ei varmaksi tiedetä onko tämä ihokeliakiaa.

viime viikolla ihotautilääkärillä käydessäni ihostani otettiin biopsia, josta nyt sitten tarkemmin tutkitaan ihokeliakian osuus. Näitä tuloksia saan odottaa pari viikkoa. Aloitimme kuitenkin tablettilääkityksen, joka on tuonut apua ihokeliaakikoille.

Muutoin nuo keliakiaverikoetulokset ovat vähän hassut. Tsekkasimme niitä RT:n kanssa ja verikokeet löytyivät viime kesäkuussa otettuna. Vasta-aineet olivat normaalit, mutta arvo, mikä kertoo perinnöllisyyden mahdollisuuden oli selvästi koholla. RT ihmetteli miksi vasta-aineet eivät olleet koholla. Syy voi olla siinä, että silloin söin siklosporiinia (immunologiaan vaikuttava), joka on voinut vaikuttaa. Mutta vähän ihmeteltiin sitä, että kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt huomiota tähän perinnöllisyysarvoon.

Mutta siellä gastroskopiassa on kuitenkin löytynyt selvä tulos.

Varmasti minä olen vähän hankala tapaus lääkäreillekin. Enhän minä oikein itsekään ole osannut ajatella, että tässä voisi olla jotakin muutakin kuin allergiani. Ja kun nämä allergianikin oireilevat iholla ja suolistossa niin olen aina ajatellut kaikki oireet sen piikkiin. Vaikkakin tuon ihon kanssa olen nyt viimeiset vuodet sanonut, että "tämä ei ole minun normaalia atooppista". Päällekkäisyydet aiheuttavat selkeästikin päänvaivaa. Olisi niin paljon helpompaa, että olisi vain yksi selkeä oire ja siihen diagnoosi.

Mutta hyvä jos tässä nyt enemmän selviää näitä asioita niin tunnistan itsekin paremmin oireitani.

Minun oli pakko kysyä RT:ltäni, että onko tämä minun painonpudotukseni nyt keliakiasta johtuvaa, eikö oma tekemiseni olekaan ollut "näin tehokasta". Lohduttavaa, niin lohduttavaa oli kuulla, että hänen kokemuksensa mukaan tällä ei ole painonpudotukseen kuin ehkä n. parin kilon vaikutus. Eli kyllä minä aivan itse olen tehnyt tämän työn.

perjantai 24. tammikuuta 2014

Lähden maailmalle

etsimään itseäni
syvältä itsestäni
kun sen löydän tuon sen sulle lahjaksi
ehkä ainiaaksi
ei ole oikein lähteä
mut on seurattava tähteä
aallot on jossain kuuskyt metriä korkeat
kun tuulet suuttuvat
kuu on kuulemma ruosteenpunainen
ja niin surullinen
mä en usko mitään
ennen kuin näen omilla silmilläin


Pakko lainata Pelle Miljoonaa. Tämä niin sopii tilanteeseeni. Ja voin "syyttää" tästä biisistä tätä kuumettani. Tämä on soinut päässäni nyt varmaan kolme viikkoa!


17.2.2014 lento Singaporen kautta Jakartalle. Ja paluu maaliskuun lopulla.

Muusta ei ole vielä varmuutta kuin lennoista. Mutta onhan tässä vielä aikaa etsiä kattoa päänsä päälle!

torstai 23. tammikuuta 2014

JABADABADUU!!!!!!!

ALLE 100 KILOA! ALLE 100 KILOA!

Siis aivan oikeasti alle 100 kiloa!

Rimaa hipoen, mutta kuitenkin. En tajunnut edes kirjata itselleni lukemia ylös, mutta 4,5kg oli pudotusta tällä jaksolla. Sen muistan varmasti!

Yhteispudotus nyt toukokuun 2013 lopusta 34kg ja kevään -13 suurimmasta painosta 38kg.

Paino taisi olla nyt 99,6kg.

Kunhan "rauhoitun" niin täytyy laskeskella tarkemmin tuolta vanhoista tiedoista.

tiistai 21. tammikuuta 2014

Olen tajunnut

Takaraivossani on nyt n. kuukauden päivät pyörinyt ajatus, että alan mahtumaan lentokoneeseen ihan niin kuin normaalit ihmiset - ilman lisäjärjestelyjä.

Tästä ajatuksesta en pääse nyt eroon ja minun on pakko lähteä reissun päälle. Osaksi tämä on myös varmaan minun "50-villitystä". Nyt tai ei koskaan minun on toteutettava haaveeni. Olen mielestäni sen ansainnut ja se voisi olla vaikka 100kg:n rikkomisen palkkio. (Vaikka vielä siitä kaksinumeroisesta painosta ei faktaa olekaan...)

Kerron lähipäivinä lisää, kunhan haaveeni vielä enemmän kokretisoituu.

maanantai 20. tammikuuta 2014

Diagnoosista toiseen


Tässä nyt on menossa monenlaista projektia. Viime viikolla otettiin ihobiopsia, josta sitten selviää, että onko minulla ihokeliakia. Sen verran outo tämä(kin) nyt taas on, että en tiedä mitä ajatella. Eli siellä gastroskopiassa löytyi vahva keliakiaepäily, mutta verikokeissa ei näy mitään keliakiaan viittaavaa. Eli kai tämä on vielä aivan auki.

Lihavuusklinikkalähete ei ymmärtääkseni ole edennyt mihinkään suuntaan. Ja sitä lääkäriähän, jonka lähete pitäisi kirjoittaa, en luonnollisestikaan ole saanut kiinni.

RT:n kanssa pitää muistaa keskustella tästä asiasta ja pyytää häntä selvittämään lähetteen tila. Kun oma kantani on edelleen se, että haluaisin kuitenkin sinne todellisten asiantuntijoiden puheille ja haluaisin oikeasti heidän mielipiteensä asiaan. Ja kun sekin nyt kuitenkin on tiedossa, että keliakikoitakin on leikattu. Ja haluaisin oikeasti näiden spesialistien mielipiteiden jälkeen muodostaa lopullisesti oman mielipiteeni ja tehdä päätökseni. (Olkoonkin, että yhä vahvemmin alkaa tuntumaan siltä, että minä pärjään ilman leikkausta. Minun ei tarvitse kuin noudattaa tätä ateriarytmiä.)

(Ravintoterapeutin tapaaminen lähestyy. Ja se onkin jo 23.1. eikä 25.1. niin kuin aikaisemmin tuolla kirjoitin - mistä lie moisen päivämäärän olin napannut.Niin paljon on lääkärikäyntejä, että menen päivissä aivan sekaisin. Täysi työ pitää kaikki hanskassa ja olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa.)


Mutta sinänsähän tämä ei nyt suuremmin vaivaa. No, tuo keliakia-epäily nyt kalvaa takaraivossa ja välillä tulee ajatuksia, että onko tämä minun koko pudonnut kilomääräni mennyt helpommin sen takia? Onko joku imeytymishäiriö-juttu helpottanut tietäni? Eikö tämä olekaan tekemäni muutoksen ja työn ansiota?

ja vasta-argumentteina totean itselleni, että ei tämä imeytymishäiriö ole sitten kuitenkaan estänyt lihomasta ja kerryttämästä kiloja! Ja niin usein minulta on kuitenkin viimeisen 10 vuoden aikana otettu esim. iso verenkuva, että kaipa siellä olisi jotain näkynyt. Ainoa mikä siellä on näkynyt joka kerralla on natriumin vähyys. Ja minulle on esim. sairaalassa ollessani tuotu suolapurkki yöpöydälle, josta minun on pitänyt lisätä jokaisella ruoalla suolaa omaan annokseeni. Ja kotioloissa minulle tulee välillä armoton suolanhimo (voin syödä suolaa kämmeneltä sellaisenaan pieniä määriä...), mutta tähän olen saanut neuvon lääkäriltä, että silloin pitää vaan sitten syödä suolaa!

Olen nyt ollut viljattomalla (kotimaiset). Ja tämä ei ole tuottanut suurempia muutoksia eikä hankaluuksia arkeeni. Ruokarajoitteet ovat olleet "normaali" osa minun elämääni aina. Nyt siihen tuli vaan vähän lisää.

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Tärkeä huomio 3

Tajusin tuossa viimeksi kuntosalilla kuntopyöräillessäni, että  minun leposykkeeni ovat tipahtaneet aika oleellisesti.

Viime keväänä leposykkeeni ovat olleet sellaista 85 -95 lyöntiä minuutissa ja nyt kun olen mennyt siihen kuntopyörälle ja siinä on sykkeen mittaus, joka on näyttänyt 70 -80. Ja noihin lukemiin ei ole odotettu yhtään sykkeen rauhoittumista. Siis olen kävellyt ja lukemat olen katsonut heti. Reilu puoli vuotta sitten minun sykkeeni on ollut yli 100 muutaman askeleen jälkeen.

Ja kyllähän tämä tuntuu olossa. Ja varmasti sydämeni tykkää tilanteesta myös.

Perusoloni on muuttunut paljon pirteämmäksi. Siis paljon pirteämmäksi.

perjantai 10. tammikuuta 2014

Ravintoterapeutin tapaaminen 6 (part 4)

Olen jo varmastikin unohtanut osan viime kertaisista keskusteluistamme. Mutta tämä yksi minulla nyt on ollut mielessäni, josta pitää kirjoittaa.

Omat havaintoni ovat jänniä niiden sellaisten päivien suhteen kun en ole noudattanut säännöllistä ateriarytmiäni tunnollisesti. Lähinnähän nämä ovat olleet silloin kun olen ollut reissun päällä.

Syömättömyyshän ei edelleenkään ole minulle ongelma. Kahvin ja tupakan voimalla pötkin pitkälle alkuiltaan liiankin helposti. Vieläkin, vaikka olen säännöllistä syömistä harjoitellut jo kuukausia. Tosin nykyisin on se muutos tapahtunut, että minä tunnen huonoa omaatuntoa syömisrytmini laiminlyömisestä.

Mutta olen havainnut, että tälläisen syömättömyyspäivän jälkeen se seuraava päivä on tosi vaikea! Syömättömyys kostautuu viiveellä. Sitten vasta tulee se jatkuva nälkä ja tuntuu, että mikään ei riitä.

Olen suoriutunut näistä tällaisista päivistä nyt siten, että jokaiselle aterialleni/välipalalleni olen lisännyt suosiolla kasvisten ja vihannesten määrää. Olen tietoisesti ajatellut lautaseni sisältöä ja valinnut niitä järkeviä syömisiä. Olen voinut lisätä jopa ylimääräisen ruokailukerran. Ja tärkeimpänä tietysti se, että olen palannut ateriarytmini noudattamiseen!

Tämä ateriarytmi on vaan niin ihmeellinen juttu. Kun vaan noudatan sitä, niin tilanne normalisoituukin  nopeasti. Ei ole kuin se yksi hankala päivä.

Ravintoterapeutin kanssa keskusteltiin tästä havainnostani ja hän sanoi, että tämä ilmiö saattaa johtua siitä, kun epäsäännöllisyydellä ja esim. 3 kismetin valinnalla elimistöni säätelyjärjestelmä horjuu heti ja sokeritasapaino lähtee myös heittelehtimään. Siksi nämä seuraukset tulevat viiveellä. Mutta, että tilanne pitää korjata juuri niin kuin minä nyt itsekin olin asian ratkaissut. Ateriarytmiin palautuminen tasapainottaa tilanteen nopeiten.

Sain kiitosta siitä, että analysoin syömistapojani ja tunnistan itsessäni erinäisiä asioita. Mutta, että olen myös itsenäisesti osannut ratkaista asioita ja tehnyt oikeita valintoja.

Näillä jatketaan edelleen ja seuraavan kerran tapaamme 25.1.2014

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Sadan kilon haamuraja

Sata kiloa on nyt aivan haarukassa. Ja ulottuvissani! Se lähestyy vääjäämättä.

Jännittää. Positiivista jännitystä.

Mieleen on tullut ajatuksia siitä ajasta kun painokäyrä oli nousujohteinen ja sadan kilon haamuraja oli silloin tulossa vastaan. Miten jännää tämä oma suhtautumiseni verrattuna nyt ja silloin. Varmaan 15 vuotta sitten.

Kun nousukauden aikana sata kiloa lähestyi, niin turhautumisen ja pettymyksen määrä omaan itseeni kasvoi. Ei halunnut myöntää sen olevan totta. Ja kiersi vaa'at ja peilit. Antoi mennä vaan. Millään ei ollut mitään väliä!

Nyt odotan innolla. Ja tuntuu kuin saisin voimaa tulevista kaksinumeroisista luvuista.

torstai 2. tammikuuta 2014

Huono liikuntakokemus

Minä olen kyllä niin heikoilla jäillä itseni kanssa liikkumisen suhteen. On vielä paljon mihin en kykene. Ehkä enemmän psyykkisesti kuin fyysisesti. Takaraivossani olen edelleen vaan se järkyttävän ylipainoinen, joka ei jaksa mitään. Ei mitään.

On paljon asioita, mihin en ole vielä valmis. Ja edelleen tämä kehoni on minulle niin arka paikka, etten saa sanotuksi, etten pysty enkä kykene. Se on vaan niin vaikea sanoa ääneen. Olen niin väsynyt vääntämään rautalankaa!

Tänään aamulla kävin siellä kuntosalilla ja olin ylpeä itsestäni. Tein taas vähän enemmän. Myös personal trainerini oli tyytyväinen.

Iltapäivällä sitten oli ohjelmassa ryhmäliikuntaa (eri ohjaajan kanssa), jonka kuvittelin olevan venyttelyä. Joo, siitä suoriudun ja pari kertaa olen kyennyt olemaankin mukana, vaikka paikalla on muitakin. Tänään se homma olikin jumppaa. Poppikoneet laulamaan ja tuli mieleen juuri "sellainen" treeni. Vielä kun käytetään alkajaisiksi sanoja "että näin joulun jälkeen...", niin minullahan iskee paniikki heti!

Alkuun olin mukana. Ja jaksoinkin. Ja yritin tehdä omaan tahtiin. Oikeasti yritin. Mutta sitten tuli vaan se niin kökkö fiilis, etten voinut itselleni mitään. En vain voinut. Se olo, kun olet hidas ja kömpelö. Väärä jalka ja väärä käsi. Ja koitapa nyt sitten hypähdellä. Minä en vain kykene siihen. En "yleisön" paikalla ollessa.

Ja minulta alkoi kyyneleet vain valua. Minun oli pakko lähteä sieltä pois. Ja sekin hävetti. Pakko oli mennä pihalle. Polttaa parit tupakit. Ja rauhoittaa itsensä. Pitkään sai keskittyä hengittämään nenän kautta sisään ja suun kautta ulos.

Yllätyin itsekin reaktiostani. Mutta minulla on vaan näitä kynnyksiä, mitä ei ihan helpolla ylitetä. Tiedänhän minä kaiken olevan omassa päässäni. Työstän jatkuvasti - mutta tänään jälleen tuli itselleni selväksi, että armollinen minun pitää itselleni olla ja edetä hitain askelin .

Kun nyt vain saisin sanottua niille ihmisille, että haluan tehdä vain yksilöohjauksessa vielä. Minä sille yhdelle ihmiselle pystyn sanomaan ääneen asioita, mutta jos on enempi ihmisiä niin menen vain jotenkin lukkoon. Ja kun välillä ihmiset uskoisivat ja tyytyisivät vaan siihen kun sanon en halua. Eivät vaatisi selittämään miksi. Eivät yrittäisi olla ylikannustavia.

En jaksa vääntää niitä rautalankoja.

Kuvasaastetta

Tämä kuva on otettu elokuun ensimmäisenä viikonloppuna 2013.

Olen tässä jo n. 10kg kevyempi. Suurimmillani (137kg) minusta ei ole edes kuvaa. En ole koskaan kameraa rakastanut!






Minulla ei ole vieläkään kuvaa tämän hetkisestä tilanteesta! Olen jo ajatellut, että sellaisen voisi ottaa. Mutta tämä ajatustyöni vaatii vieläkin aikaa. Minä en edelleenkään rakasta kameraa.