tiistai 29. lokakuuta 2013

Ravintoterapeutin tapaaminen 5 (part 1)

Nyt ihan pikapikakuulumiset.

Kaino toiveeni oli kuultu; 110kg meni rikki, vaikkakin rimaa hipoen, mutta meni kuitenkin!

Paino tänään 109,9kg ja viiden viikon pudotus oli yhteensä 4,7kg. Yhteispudotus nyt siis RT:n kanssa yhteistyössä 23,8kg ja viime kevään korkeimmasta painosta yli 27kg.

Olen viimeksi ollut tämän painoinen n. 12 vuotta sitten. Olen tyytyväinen ja ihmeissäni!

maanantai 28. lokakuuta 2013

Kuunnelkaa hei tää juttu...


Lemmikkipalstoilta bongasin tämän luennon:

http://www.youtube.com/watch?v=yZSLN1SIYKY

En ole aikaisemmin itse kuunnellut. Ja nyt olen kuunnellut jo parikin kertaa. Pitkähän se on, mutta niin täyttä asiaa!

Kuunnellessa edistyy hyvin neuletyö.

Minä voin allekirjoittaa kaiken tuosta. Ja minua itseäni helpottaa kovin se seikka, että sillä liikunnalla ei ole niin merkittävä osuus painonpudotuksessa. Kun edelleenkään en ole saanut itseäni varsinaisesti minnekään kävelylenkeille. Se kynnys minulla on korkealla.

Huomenna olen itse menossa kuuntelemaan omaa ravintoterapeuttiani. Levollisin mielin ja mielenkiinnolla odotan mitä tuleman pitää. Hyviä etiäisiä saatte laittaa liikkeelle...




sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Nyt se tapahtui!

Tänään minä kuulin ensimmäistä kertaa useammalta ihmiseltä Lahden koiranäytelmissä, että olen laihtunut.

Leijun.

Kiitos teille.

perjantai 25. lokakuuta 2013

Muutosta 3

Minä kävin tänään vaatekaupassa. Siis minä tosiaankin kävin tänään vaatekaupassa. Housuostoksilla!

Ja olipahan reissu.

Pakko oli mennä hakemaan itselleen motivaatiohousut, koska kaikki mitä nyt käytän ovat sen verran löysiä, ettei nappia ja vetoketjua tarvitse avata kun riisuu housut.

Halusin saada nyt sen kokoiset housut, että ovat vähän vielä tiukat, mutta kuitenkin pidettävissä päällä julkisestikin.

Nämä nyt käytössä olevat ovat n. kokoa 52 ja ajattelin, että se n. nro 50 on lähtökohtana. Oikeasti piti ajatella etukäteen asiaa, että osaa sitten vaaterekistä hakea edes lähellekään mahdollisesti sopivia.

Kokeilin ensiksi kaksia farkkuja (koko 50), joista toiset eivät menneet kiinni ja toiset menivät. Viime keväänä olisin ottanut suoraan kainalooni ne kiinnimenevät housut ja painellut kassalle maksamaan. Mutta nyt oli sellainen olo, että ne olivat vähän lahkeista pitkät ja päätin vielä sovitella muitakin.

Siis minä päätin sovitella muitakin housuja. Eihän sitä ole tapahtunut miesmuistiin!

Sitten otin seuraavat nro 50:n housut. Ja sovituskopissa minä meinasin hukkua niihin! Tutkailin kokolappua ja ne olivat D-mitoituksen housut. Siis tosi isojen mitoituksella. Minä siinä sitten mietin, että viime keväänä ne eivät olisi menneet lähellekään päälle, mutta nyt hukun niihin. Tajusin siellä kopissa, että minun on haettava sellaiset D-mitoituksen housut joiden koko alkaa 4:lla (siis nelosella).

Lähdin etsimään kokoa D48. Sitä ei ollut rekissä. Oli vain D46. Pyörittelin niitä käsissäni ja mietin uskallanko kokeilla. Menin ja koitin - nekin olivat vielä liian isot!

Jälleen vaihtamaan kokoa pienempään. Aivan äimänkäkenä puin D44:set jalkaan. Ja ne menivät. Apua! Eihän tämä voi olla totta. Katselin ja kuulostelin niitä housuja ja tulin tulokseen, että ne eivät ole hyvät motivaatiohousut - päivän käytön ja venymisen jälkeen ne ovat liian löysät. Ja ei menisi kauan kun voisi riisua nappia ja vetskaria avaamatta.

Riisuuin D44:set ja puin omat housuni jalkaan. Ja menin sinne housurekille ihmettelemään. En voinut uskoa, että vertailen siinä kaupan käytävällä D44 ja D42 kokoja. Mittailen kuinka paljon pienemmät ne 42:set on. Ja sitten minä otan ne pienemmät kainalooni. En uskalla mennä suoraan sovituskoppiin vaan olen muka katselevinani puseroita ja paitoja.

Lopulta sitten menen sovittamaan niitä D42:sia ja olen aivan varma, että en tule saamaan siellä kopissa nappia ja vetoketjua kiinni. Joutuisin sitten miettimään, menisikö ne kiinni sängyssä selällään ja uskaltaisinko ostaa niin pienet motivaatiohousuiksi.

Nappi meni kiinni ja vetoketjukin meni kiinni. Tosin joutui kiemurtelemaan ja vetämään mahaa sisään ja selkää kaarelle. Mutta ne meni kiinni. Seisaaltaan. Ja kun pelistä katselin niin totesin, että niitä voi ihan jo heti julkisestikin pitää päällään! Vyötäröläskimakkara on siedettävän näköinen.

Aivan käsittämätöntä. Minä oikeasti sovitin kuudet housut, joista yhdet eivät menneet kiinni. Ja sitten minä lähden kaupasta pois D42 kokoisten housujen kanssa. Siis ne oli vaan pakko ottaa sen takia, että tuo 42 näyttää niin ihanalta. Olkoonkin, että on "valtavan" mitoituksella.


Minulla ei nyt ollut kuvaukseen venytysapua. Ei nämä uudet aivan noin paljon pienemmät ole, venytettyinä ne on n. 2cm kapeammat kuin nuo taimmaiset. Mutta minun uudet housuni alkavat olla jo sen näköiset, että kehtaisikohan pihalla kuivattaa narulla?

tiistai 22. lokakuuta 2013

Error

Sain niin nenilleni tänään vaa'alta! Ja se on minulle aivan oikein.

Käyn nyt sellaisessa paikassa n. 3 kertaa viikossa, että siellä on henkilövaaka. Ja vieläpä sellaisessa sopivassa kohdassa, että minun olisi siinä hyvin helppo kenenkään huomaamatta punnita itseni.

Viime viikolla kiersin ja kaarsin sitä vaakaa ja aina ohikulkiessani mietin, että josko minun pitäisi "ihan vaan vähän" punnita itseni. Mutta sain pidettyä sen päätökseni, että minua ei punnita kuin ravintoterapeuttini luona.

(Selkeästi minua alkaa jälleen jännittämään seuraava tapaamisemme RT:n kanssa!)

Eilenkin vielä sain kierrettyä sen vaakan suht' sujuvasti. Sitä tosin helpotti, että siinä lähistöllä oli lähes koko ajan muitakin ja minun oli helpompi pysyä päätöksessäni.

Mutta tänään - aamupäivällä kuljin sen ohi kolme kertaa ja ympäristössä ei ollut ylimääräisiä silmäpareja yhdelläkään kertaa. Ja minua vaivasi se vaaka. Ja ne lukemat. Ja se, että siellä olisi hiljaista...

Ja olihan se sitten neljännenkin kerran tehtävä tikusta asiaa vaakan luokse. Ja minä nousin vaa'alle - pälyillen ympärilleni.

Näyttöön tuli ERROR.


Astuin vaa'alta pois. Ja yritin uudestaan. Jälleen näyttöön ilmestyi ERROR.

Minä hymyilin itsekseni, että vaakakaan ei suostunut pettämään päätöstäni. Se nimenomainen vaaka haluaa, että minut punnitaan vain RT:n luona! Todellisuudessahan se vaaka näytti ehkä max. 100kg. Tai minä en vain osannut punnita  itseäni - nämä digitaalivempaimet ovat minulle aivan täyttä hebreaa. Tai patterit olivat vähissä. Tai jotain.

Mutta minua tämä ei masentanut, vaan huvitti ja kertoi sen, että parempi nyt vain odottaa sitä 29.10 tapaamistamme!

maanantai 21. lokakuuta 2013

Pieni huomio 5

 


Peilikuvassani minä näen edestä päin katsottuna muutosta itsessäni pienempään, mutta sivuprofiilissa en näe mitään muutosta, vaikka sitäkin on pakko olla, koska niin paljon pienemmät vaatteet minulle menevät päälle.

Muutoinkin tuo pelistä itsensä katsominen on vielä karmeata. Tämä on hassu juttu, kun olossani tunnen itseni paljon, paljon pienemmäksi kuin mitä peilikuva kertoo. Ja se on raivostuttavaa! Se peili on niin rehellinen - voisi olla vähän armeliaampi!

Eli edelleen vältän peilit ja nautin vaan siitä tuntemuksesta, että olen pienempi.

Olen nyt yli kymmenen vuoden tauon jälkeen kutonut. Tein tuossa reilu parissa tunnissa itselleni lapasen ja toisen aloitan huomenna.

Aikaisemmin olen kutonut paljonkin, mutta sitten se jäi, koska käteni puutuivat niin, etten pystynyt edes yhtä (lapasen) puikollista kutomaan ilman käsien ravistelua. Ja se työn edistyminen kävi niin hitaaksi, että lopetin koko harrastuksen. Nyt käteni eivät puutuneet lainkaan.

Ja tästä tulikin mieleeni, että eilen kun ajelin autolla yhteensä yli 800km (koiranäyttely päiväreissuna...), niin käteni eivät myöskään puutuneet. Aiemminhan olen joutunut ohjaamaan vain toisella kädellä pitkän matkan ajossa ja ravistella/lepuuttaa sitä toista kättä.

Voi olla, ettei tällä käsien puutumisella ole mitään tekemistä sairaalloisen ylipainon kanssa. Mutta toisaalta muuta muutosta elämässäni ei ole tapahtunut kuin tämä keventyminen.

Ostin myös viime viikolla itselleni korkokengät. Avokkaat. Sellaisiakaan en ole voinut ajatellakaan yli 10 vuoteen. Täytyy opetella uudestaan kävelemään korkkareiden kanssa!

lauantai 19. lokakuuta 2013

Saavutus

Viime viikonloppuna minä pystyin sellaiseen suoritukseen, johon en ole pystynyt n. kuuteen vuoteen.

Yksi koiristamme oli luonnetestissä ja minä olin siellä hihnan toisessa päässä. Eihän siinä testiradalla tule kävelyä juuri lainkaan, mutta se on silti ollut minulle ylipääsemätön suoritus.

Yksin sellaisen kävelyn olisin voinutkin tehdä - omaan tahtiin ja ilman yleisöä. Mutta kun testaustilanteessa on yleisön lisäksi mukana myös luonnetestituomarit lähietäisyydellä, niin en ole voinut mennä itse koirani kanssa, koska en olisi vain pysynyt niiden tuomareiden vauhdissa. Ja olisin hengästynyt niin, ettei hommasta olisi tullut mitään.

Mutta viikko sitten menin itse. Ja halusin mennä. Se oli iso ja merkittävä juttu minulle. Minä pystyin puhumaan testin aikana sen verran mitä tuomarit halusivat ja tämähän kertoo siitä, että en hengästynyt niin paljoa, että puhuminen olisi vaikeutunut.

Tämä vähäinen liikkuminen ei myöskään aiheuttanut hikoilua. Tai suurta janoa. Testin jälkeenkään ei ollut sellainen olo, että on heti päästävä istumaan ja lepuuttamaan jalkojaan!

Nämä tälläiset onnistumiset ovat minulle henkilökohtaisesti mittaamattoman arvokkaita, kannustavia ja motivoivia . Koirani ovat minulle tärkeitä ja minä haluan löytää takaisin sen minäni, joka jaksaa touhuta koirien kanssa. Ja nimenomaan siten, että osallistun itse siihen muutenkin kuin katselemalla sivusta!

torstai 17. lokakuuta 2013

Minä ilkeä?



Nyt minä varmaan olen vähän ilkeä, mutta minun on pakko kertoa tämä. Koska sain siitä niin hyvät kicksit!

Meidän kylällä, niin kuin varmaan joka kylällä, on yksi sellainen nainen, josta voi sanoa aivan oikeasti että on kiertopalkinto. Ja tämä nainen ei ole mikään ruudinkeksijäkään, mutta kuvittelee aivan tosissaan olevansa kaikkien muiden naisten yläpuolella koska hän on niin laiha ja hänellä on hyvät tissit. Eikä tämä ole yhtään liioiteltua, vaikka ilkeältä voi kuulostaakin.

Hän on aivan käsittämättömän moukka ja häikäilemätön. Esimerkiksi hän on ääneen ihmetellyt minullekin, että kuinka noin ruma ja lihava on voinut saada miestä ikinä itselleen... Kerran on tapahtunut jopa niin, että kun olemme istuneet paikallisen huoltamokahvilan pöydässä, niin tämä supernainen on käynyt mieheni haaruksiin kiinni! Aivan pokkana siinä minun silmieni edessä. Ja paljon, paljon muita säälittävän hauskoja yrityksiä, joita en jaksa edes kirjoittaa.

No, mutta pari päivää sitten törmäsimme kylillä vastakkain (emme olleet nähneet pitkään aikaan) ja tältä naiselta jäi oikeasti juttu kesken ystävänsä kanssa ja hänen leukansa loksahti alas ja hänen tuijotuksensa jäi vaan päälle. Tämä hänen ystävänsä, jonka minäkin tunnen, kertoi minulle myöhemmin, että perääni oli tuijotettu pitkään ja sitten oli vielä kommentoitukin; "mitä tuolle on tapahtunut?".

Tämä hiveli jos mikä!

tiistai 15. lokakuuta 2013

Usko koetuksella

On ollut vaikeita päiviä. En taida edes tietää miksi on ollut vaikeata!

Ehkä tässä nyt käyn sitä kamppailua itseni kanssa kun pienentyminen on niin hidasta. Järjellä ymmärrän, että niin pitääkin olla, mutta jokin sisälläni toivoisi ja odottaisi enemmän ja nopeammin.

Ajatuksiini on hiipinyt useasti niitä pohdintoja, että jos en olisi tätä painoani päästänyt repsahtamaan siihen 137kg:n järkyttävään lukemaan, jos olisin tämän tilani tajunnut jo vaikka siinä 120kg:n kohdilla, niin nyt olisin jo alle 100 kiloinen. Minulla taitaa nyt olla mieletön kiire päästä alle 100kg:n. Se on nyt minulle jokin maaginen raja!

Parin viikon ajan minulla on nyt ollut tunne, että painoni ei ole laskenut mihinkään. Onkohan nyt sellainen jumitus menossa? Ja järjellä tiedän, että sellainenkin voi tulla ja on täysin normaalia! Järjellä tiedän myös senkin, että painon jumitus on parempi kuin painonnousu.

Ja näin se vaan tuntuu menevän, että kun alan miettimään mitään etappeja, niin silloin joudun kamppailemaan myös sen tunteen kanssa, että tämä on vaikeaa.

Tämä kamppailuhan on täysin minun pääni sisällä ja tunnetasolla. Syömisiin ei ole aiheuttanut ongelmia. Välillä olen huomannut itseni kaupan tuoreleipätiskin edessä tutkimassa ihania tuoreita - vielä lämpöisiä leipiä ja miettinyt miten hyvää se olisi päällysten kera syödä, mutta sitten kuitenkin tulen tulokseen, että ei minun kannata kokonaista leipää ostaa. Ei se oikeasti niin hyvää ole! Ja ostan sitten tuoreen vastapaistetun sämpylän, jolla saan leivän mielitekoni tyydytettyä.

Uskon kuitenkin, että tämä rytmini on jo helpottanut valintojen tekemistä. Näkyyhän se jo siinäkin, että kauppaan mennessäni minulla on ajatus siitä mitä haluan lautaselleni kasata. Eli siis minähän en nyt ostele enää heräteostoksia lainkaan!

Ja kaikesta tästä huolimatta minulla on vaikeuksia nyt hallita itseäni siinä, että minä en odota ja toivo liikoja.

perjantai 11. lokakuuta 2013

Tärkeä huomio 2

 



Olen nyt parinakin päivänä havainnut itsessäni nälän tunteen!  Molempina päivinä nälkä on tuntunut puolenpäivän aikaan. Ja tämä nälkäisyyteni ei ole ollut se sellainen sudennälän tuntu, ei sellainen kuin olisin juuri kuolemaisillani nälkään. Luulen nyt tämän olevan sellainen normaali nälän tuntemus.

Tämä on minulle aivan uutta.

Palautuu mieleeni ravintoterapeuttini puheet elimistön omasta nälän/kylläisyyden säätelyjärjestelmästä ja siitä kuinka olen vuosikausia tuhonnut sen normaalia toimintaa epäsäännöllisellä syömisellä. Kuinka tämän järjestelmän normalisoituminen vie pitkän ajan. Ja tämän takia pikakuurit eivät tuota pysyvää tulosta.

RT taisi puhua aivan totta! Olisikohan nyt niin, että oma säätelyjärjestelmäni alkaa toipumaan? Lähes viiden kuukauden ateriarytmin harjoittelun jälkeen. Hieman aikaisemminhan minä huomasin jo, että olen kylläinen ja en ole syönytkään lautastani tyhjäksi ruokailukerralla. Ja sen havainnon jälkeen olen vähän pienentänyt kerta-annoksiani.

Tästäkin RT sanoi, että kun se säätelyjärjestelmä eheytyy, niin ruoka-annoksetkin alkavat pienentymään automaattisesti. Ei tarvitse "syödä silmillään" vaan keho tietää tarpeensa. Ja kun ne annoskoot lähtevät pienentymään, niin silloin myös vatsalaukku kutistuu automaattisesti ja vatsalaukun pinnalla olevat "tunnistimet" pystyvät reagoimaan helpommin vatsan saamaan ruokamäärään.

Tämä kuulostaa aivan loogiselta tapahtuma-/reaktioketjulta. Alkaakohan minulla nyt olla lähellä tämän tapahtumaketjun elpyminen ja normaali toiminta? Minä varovasti alan uskomaan niin!

Jatkan kehooni tutustumista ja kehoni kuuntelemista. Tämä on päivä päivältä jännittävämpää ja mielenkiintoisempaa matkantekoa!

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Äkkiä, äkkiä




On jännä ilmiö se, että kun aletaan laihduttamaan niin sen painonpudotuksen pitäisi mielestämme tapahtua heti. Mahdollisimman nopeasti. Hypätään vaa'alla joka aamu, vähintään joka viikko ja odotetaan aika mahdottomia siltä lukemalta, minkä vaaka näyttää. Tältä minusta tuntuu.

Minä ainakaan en ole hypännyt silloinkaan siellä puntarilla, edes puolivuosittain,  kun painokäyräni oli nousujohdanteinen. Kiersin vaa'at kaukaa ja kun pakosta punnitukseen jouduin, lähinnä lääkärissä, niin se oli niin masentavaa, ettei sitä lukemaa halunnut edes kuunnella.

Minulle ei taida nyt tällä hetkellä "sopia" laihdutusfoorumeiden lukeminen. Sieltä saa kyllä hyviä vinkkejäkin, mutta meinaan ahdistua tästä ihmisten kiireestä ja lähes epätoivosta jos paino ei ole pudonnut riittävästi ja tarpeeksi nopeasti. Minun ei nyt oman itseni takia kannata verrata omaa tahtiani kenenkään muun tahtiin. Eikä ne kilot ole tulleetkaan minulle kuukaudessa tai puolessa vuodessa. Kyllä niiden eteen pitkään ja hartaasti söin hyvin epäterveellisesti ja epäsäännöllisesti.

Välillä on hiipinyt päähäni niitä ajatuksia, että pitäisikö minun ottaa jonkinlainen tehokuuri - vaikka vain viikoksi. Mutta minä en nyt lähde siihen. Nämä kaikenmaailman tehokuurit ovat minun kohdallani tuhoon tuomittuja. Minä uskon nyt vahvasti ravintoterapeuttini ammattitaitoon ja ohjeisiin. Siitähän puhuttiin jollain tapaamisella, että jos tällä systeemillä tulee eteen painon jumitus, niin hänellä on kyllä sitten järeämpiäkin keinoja. Minulle ei ole vielä suositeltu niitä otettavaksi käyttöön! Ja RT sanoi myös, että näiden tehokkaampien kuurien eräs ongelma on se, että sieltä pitää sitten palautua järkevästi takaisin. Se paastopäivä tai parikaan ei auta mitään jos ei tiedä, miten sen jälkeen jatketaan. Minä edelleen luotan vain nyt siihen, että syön säännöllisesti ja teen tätä ajatuksella, että en ole laihdutuskuurilla! On nyt vain uskottava, että tämä toimii minulla.

Ja toimiihan se! Olenhan minä sen jo itselleni "todistanut". Oloni ja elämäni on aivan eri mallilla kuin se oli 4½ kuukautta sitten. Miksi minun pitäisi lähteä nyt tätä hyväksi havaittua sotkemaan mitenkään?

Minä teen omasta elämästäni terveemmän ja helpomman ja minä en saa nyt verrata itseäni mihinkään muuhun. Enhän minä painon noususuhdanteenkaan aikana vertaillut muihin ylipainoisiin omaa tilannettani, enkä ollut kateellinen jos joku toinen lihoi nopeammin!

Ihmeellinen tämä ihmisen mieli. Nyt vaan malttia itselleni ja uskoa siihen, että hitaasti hyvä tulee.

tiistai 8. lokakuuta 2013

Pieni huomio 4

Minun alushousut pysyvätkin kohdallaan, eivätkä rullaudu nivusiin mahan alle. Mukavampi olla kun ei tarvitse olla aina nykimässä niitä "huomaamattomasti" ylös. Ja T-paidat puolestaan pysyvät helmat alhaalla, eivätkä rullaudu ylös rintojen alle. Helmoja ei tarvitse nykiä sen takia alaspäin.

Rintaliivien olkaimet pysyvät paljon paremmin paikoillaan ja niitäkään ei tarvitse olla jatkuvasti nostelemassa ylös takaisin olkapäille.

Siis minullahan alkaa olla melkein kotoinen olo vaatteissani, vaikka lahjoitusvaatteita suurin osa ovatkin!

Mahdun myös jo autoni ratin ja selkänojan väliin niin, ettei maha osu lainkaan rattiin. Ahtaissa paikoissa ajaminen on helpottunut paljon ja kädetkin mahtuu pyörittämään rattia tehokkaammin. Ja vaatteet eivät nuhraannu siitä ratista. Olen voinut ottaa penkkiäkin piirun verran lähemmäksi rattia ja nyt ei tarvitse enää varpistella kytkimen kanssa.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Vapauttavaa

Painoni on ollut minulle aina ongelma. Kilomääriä en ole koskaan halunnut sanoa kenellekään ääneen.

Kouluajoilta muistan niin hyvin, mitä painajaisia olivat ne liikuntatunnit kun meidät tytöt punnittiin. Seisoimme jonossa ja kukin vuorollaan meni vaa'alle. Minä jättäydyin yleensä aivan jonon päähän ja toivoin, että kaikki muut olisivat poistuneet paikalta minun punnituksen kohdalla. Mutta eihän se niin mennyt. Aina oli joku olkapään takana kurkkimassa, mitä se vaaka näyttää. Jossain vaiheessa minä uskalsin uhmata tätä ja kieltäydyin menemästä punnitukseen jos kukaan on kurkkimassa.

Aivan samanlaisia painajaisia olivat myös terveystarkastukset. Vaikka niissä oltiin yksi kerrallaan terveyssisaren huoneessa, eikä kukaan päässyt kuulemaan tai näkemään mitä painoni oli. Mutta pahin oli se, kun pienissä ryhmissä piti odottaa alusvaatteisillaan siellä terkkarin odotushuoneessa!

Ja näiden punnitussessioiden jälkeen painajainen jatkui suunnilleen viikon kun kaikki koulukaverit kyselivät toisiltaan, paljonko kukakin painoi. Ja vertailivat tuloksiaan. Ja minulta yritettiin tivata sitä myös vaikka minkälaisilla verukkeilla ja minä yhtä monta kertaa kieltäydyin kertomasta vaikka minkälaisilla verukkeilla. Yläasteikäisenä sitten sai vielä kuunnella niiden kavereiden voivottelua omasta painostaan ja siitä, miten ainakin yksi tai kaksi kiloa pitäisi laihduttaa.

Tai kun olen ollut sairaalassa potilaana, niin ne monet ahdistavat hetket kun hoitaja tulee vaakan kanssa huoneeseen ja punnitsee. Usein hänellä on sitten mukanaan joku toinen, joka kirjaa painoni ylös. Ja kun tämä punnitsija sanoo sen lukeman ääneen, niin jokaisesta naapurisängystä ovat päät kääntyneet katsomaan. Ne ovat olleet joka ikinen kerta niin nöyryyttäviä tilanteita, että olisin halunnut vajota maan alle. Puhumattakaan siitä, että jos ensiksi on tuotu vaaka ei edes mittaa painoani  ja sitten hoitajat miettivät ääneen mikä tässä on vikana. Kunnes tajuavat mistä on kysymys ja senkin keskenään puhuvat niin kovaa, että kaikki huoneessa olijat varmasti kuulevat.

Painoani ei ole koskaan edes puolisoni tiennyt. Se on ollut asia, mistä vaan en voi puhua. Sitä lukemaa en vain ole voinut sanoa ääneen.


Joskus viime syksynä minulle oli aivan järkytys kun ystäväni, lihavuusleikattu ex-lihava, kahvipöydässä sanoi oman painonsa aivan kuin minkä tahansa asian. Keskustelimme lihavuudesta ja hänen tulevasta operaatiostaan. Minulle tämä oli piinaava kokemus ja ajattelin, että kuinka hän noin vaan voi sanoa kilomäärän ääneen. Koska nythän myös paljastui samalla se, minkä verran minäkin suunnilleen painan. Ja mieheni istui myös siinä samassa seurueessa. Mieleni teki melkein kiljua ex-lihavalle ystävälleni, että ole hiljaa!

Mutta nyt minä olen kokenut tämän prosessini aikana "suuren vapauttavan" tunteen. Tähän blogiini minä olen kirjoittanut kiloni näkyville, vaikka ensimmäisessä tekstissäni se tiukkaa tekikin. Mutta tämä kirjoitettu muoto on avannut joitakin patoja minussa - nyt minä olen pystynyt myös ääneen sanomaan lähimmille ihmisilleni paljonko olen painanut ja paljonko painan tällä hetkellä. Ja se ei olekaan ollut niin kamalaa. Se onkin tuntunut helpottavalta. Äärettömän vapauttavalta. Kukaan ei ole alkanut peloistani huolimatta kauhistelemaan. Kaikilta olen saanut ihanaa kannustusta projektiini.

Pieni avautuminen on kannattanut!

torstai 3. lokakuuta 2013

Tärkeä huomio 1

Marraskuussa 2011 minulla oli se massiivinen keuhkoveritulppa. Eli kaikki keuhkoihin menevät valtimot olivat tukossa ja sen oli aiheuttanut oikean jalan laskimotukokset,  jotka olivat lähteneet verenkierron mukana liikkeelle ja päätyneet sydämen oikean kammion kautta keuhkoihin. Ultraäänitutkimuksen tehneen lääkärin mukaan oikean jalan laskimossa veri oli aivan "hyhmäinen"  koko matkaltaan nilkasta nivuseen.

No, tästä selvisin, mutta tuo oikea jalka ei ole ollut tämän episodin jälkeen oikein koskaan entisellään. Jalka on ollut enemmän ja vähemmän turvoksissa koko ajan ja olen sen mieltänyt, että johtuu tästä huonohkosta verenkierrosta. Varsinkin jalkaterä on ollut kovin turvonnut jatkuvasti. Se on näyttänyt sellaiselta vauvan "taikina" jalkaterältä. Oikeaan jalkaan on ollut vaikea saada kenkää ja esim. jos nauhakengän olen saanut siihen mahtumaan niin sitten en ole nauhoja sitonut ollenkaan kiinni. Sukkiakaan en ole oikein uskaltanut käyttää, koska siitä sukanvarresta jää niin kamalat puristusjäljet, että en ole uskonut sen tekevän hyvää.

Myös atooppinen ihottumani on noissa jaloissa ollut jotenkin erilaista tämän viimeisen 2 vuotta ja en ole millään normaaleilla hoitokonsteilla saanut niitä kuntoon. Ja se iho on rikki juuri sen tyyppisesti kuin alkavassa säärihaavassa ja myös samanlaisissa kohdissa; nilkat, pohkeen takaosa ja pohkeen ulkosyrjä.

Kaikkiin näihin oireisiinhan syynä on huono alaraajojen laskimoverenkierto. Ja minun tapauksessanihan on olemassa ne kaikki riskitekijät, mitkä tähän vaikuttavat ja tulppariskiä nostavat.

Mutta nyt se tärkeä huomio. Ja mielestäni tämä on tärkeä huomio nimenomaan terveyteni kannalta!

Olen nyt n. viikon päivät tarkkaillut tuota oikean jalan jalkaterää ja se ei ole mielestäni enää niin turvoksissa. Se ei näytä enää vauvan jalkaterältä. Näyttää lähes samanlaiselta kuin vasemman jalan jalkaterä. Myös iltaisin, jolloin turvotus on yleensä pahempaa.

Huomaan sen turvotuksen vähentymisen myös kenkiä pitäessäni. Avokkaita käyttäessäni se jalka ei tursua reunojen yli juuri lainkaan ja viikko sitten ostamiini kävelykenkiin oikeakin jalka mahtuu nyt helpommin (kun ostin ne, niin jouduin venkslaamaan kenkälusikan avulla kengän jalkaan) ja voin sitoa kengännauhatkin kiinni. Nyt olen käyttänyt myös sukkia ilman, että on tarvinnut päivän aikaan tarkastella, miten paljon sukanvarsi on puristanut. Ja illalla sukat riisuessani en ole ollut huolissani!

Ja myös nuo rikkonaiset ihonkohdat ovat lähteneet nyt parantumaan melkein itsestään. Ei ole ollut mitään "tehohoitoa" päällä.

Nämä näkyvät muutokset kertovat mielestäni siitä, että verenkiertoni alaraajalaskimoissa on parantunut ja tähän muutokseen minä en näe mitään muuta syytä kuin painoni putoamisen ja sen mukanaan tuoman pienen liikkumisen lisääntymisen! Ja tämä on kyllä erittäin merkittävä positiivinen havainto.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Väärä hälytys

Voihan - sanonko mikä!

Juuri kun olin kerinnyt tuon edellisen päivityksen tehdä, niin sitten soittivat sairaalasta, että huominen aika perutaan.

Olivat vasta tänään alkaneet ihmettelemään minun marevan-lääkitystä ja sen vaikutusta toimenpiteeseeen. Lääkärin kanssa puhuimme siitä silloin kun lähete laitettiin ja hänen piti selvittää asia ja ilmoittaa minulle myöhemmin. No, tässä mennään nyt. - olivat havainneet, että marevan pitää laittaa tauolle tuon tutkimuksen takia. Huomenna selviää, milloin on uusi yritys.




Gastroskopia


Huomenna minulla on sitten mahalaukun tähystys. VOI YÄK!

Minulle on tehty se kerran aikaisemmin ja tiedän tasan tarkkaan kuinka inhottava se toimenpide on. Eihän se ole mitenkään kivulias, mutta hyvin epämiellyttävä. Toivon vaan, että osuvat heti ensimmäisellä kerralla ruokatorveen eikä henkitorveen niin kuin ensimmäisellä kerralla.

Tämä on ymmärtääkseni nyt viimeinen välietappi sinne lihavuuspoliklinikalle pääsemiseksi. Eli näin minä nyt olen ymmärtänyt, että tämän jälkeen minä saisin sen lähetteen vihdoin.

Lähetteen toivossa minä suoriudun huomisesta.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Minä kylläinen!

Minun on nyt aivan pakko hehkuttaa!

En ole vielä kovin pitkään opetellut tätä  h i t a a s t i  ja rauhallisesti syömistä, mutta nyt minä alan jo tuntemaan merkkejä edistyksestä.

Minulle todellakin tulee jo ruokailun aikana kylläisyyden tunne ja nyt on useamman kerran käynyt niin, että sen mitä olen varannut aterialleni syötäväksi ei menekään kaikki. Tämä on oikeasti merkittävä muutos syömisissäni!

Tämä hitaasti syömisen harjoittelu on tuottanut paljon nopeammin tulosta kuin tämä säännöllisen ruokailun harjoittelu. En olisi uskonut. Toki varmaan tämä säännöllisyys on helpottanut tätä kylläisyyden tuntemuksen oppimista. Ja en tarkoita tuloksella tai edistyksellä painon keventymistä vaan sitä, että opin tunnistamaan itsessäni normaalin ruokailun merkkejä.

Nyt minä sitten suosiolla pienennän ruoka-annoksiani, koska vähempikin tuntuu nyt piisaavan. Ja kasvisten määrästä minulla on vara pienentää. Eli ainakin nyt vähän aikaa koitan, miten pärjään sillä, että aloitan annoksen rakentamisen n. 100g kasviksia + esim. yksi tomaatti ja tämän lisäksi sitten proteiinin lähde. Nythän olen aloittanut sen n. 200g kasviksia.

Jos sitten tuntuu välillä, ettei riitä, niin suurempi määrä kasviksia takaisin.