Pieni huomio 3

Tai vähän useampi.

Omalta kannaltani merkittävä huomioni on, että nyt pystyn puhumaan puhelimessa samalla kun kävelen. Tämän tajusin ehkä viime viikolla. Minun ei tarvitse enää toimia niin, että keskeytän kaiken tekemiseni kun vastaan puhelimeen. Aikaisemmin minä esim. ajaessa puhuessani en lähtenyt edes pankkiautomaatille ennen kuin olin lopettanut puhelun. Siksi koska ne muutamatkin askeleet saivat minut hengästymään ja puhumisesta ei tullut sitten mitään.

Jouduin tai paremminkin sain käydä alusvaateostoksilla. Rintsikat otin kokoa 100B. Summamutikassa. En halunnut niitä kuitenkaan vielä mitenkään sovitella kaupassa. Kotona pukiessani päälleni ne, ilokseni huomasin niiden olevan hyvinkin sopivaa kokoa. Eivätkä uppoa edes pahemmin selkäläskeihini. Edelliset rintsikkani olivat kokoa 105C ja nekin olivat jo ostaessani aivan liian pienet. Heti ensipukemisella kuului vaan rutina kun kuminauhat paukkuivat äärirajoillaan ja selän puolella ne todellakin uppoutuivat läskin sekaan.

Kaupassa käydessäni mahduinkin ohittamaan pitkän pitkästä aikaa siinä kassojen välissä erään mummon, joka jäi tupeksimaan siihen jotain. Minun ei tarvinnut jäädä odottamaan, että hän siirtyy edestäni pois vaan pääsin kiemurtelemaan hänen ohitseen. Ei se nyt ihan helposti käynyt, mutta mahaa sisäänvetämällä vältyin kontaktilta.

Hykerryttävin huomio on nyt se, että päivittäin on niitä tilanteita kun sellaiset "moi"-tutut tervehdittyään katsovatkin toiseen kertaan tarkemmin minua. Edelleenkään "luotettavaa" palautetta ei ole tullut, mutta siihen on varmasti syynä se sanomisen vaikeus. Mieltä lämmittävät kyllä nämä tarkemmin katselutkin!

Ravintoterapeutin tapaaminen 4 (part 3)

Ja se toinen tärkeä puheenhaiheemme liittyi ruokailutottumuksiin ja -tapoihin ja niihin omiin ajatuksiin syömisestä.

Lähti varmaan siitä liikkeelle kun kerroin, että olen nyt paneutunut itseni kanssa siihen, että syön hitaasti, pureskelen kunnolla ja keskityn siihen syömiseeni. Minusta oli ihana kun RT sanoi "minä en ajatellutkaan, että olet jo näin pitkällä". Tein hänelle tunnustuksen: tiedän että ei olisi hyvä lukea syödessään. Tai että se ei kuulu hyviin ruokailutapoihin. Mutta RT sanoi heti, että kun minä tunnen sen helpottavan sitä hitaasti syömistä, niin se on aivan OK.

Ja hän kertoi myös, että esim. anoreksian hoidossa käytetään Aku Ankkaa siinä vaiheessa kun potilas opettelee syömään. Sillä lukemisella saadaan myös tässä tapauksessa ajatus pois ruoasta ja helpotetaan sen potilaan oloa. Ja hän kertoi myös, että ravintoterapeutin kannalta katsottuna sairaalloisen ylipainoisen ja anorektikon tilanteessa on hyvin paljon samaa. Kuulostaa hullulta, koska ongelmat ovat aivan ääripäissä toisistaan. Mutta toisaalta minä olin itsekin tätä ajatellut ja ollut havaitsevinani samaa.

Minä olen pohtinut paljon tätä ihmisen perustarpeisiin kuuluvaa ruokailua, että miten se voi olla niin vaikeata. Ja tavallaan olin jo tajunnut itsekin sen, että pohjimmiltaan anorektikko ja lihava kamppailee samantyyppisten ongelmien kanssa. Siellä on pohjalla tyytymättömyys, kieltäytyminen, kieroutunut suhtautuminen ruokaan, vääristynyt minäkuva ja ties kuinka paljon kaikkea muuta. Molemmissa tapauksissa on sotkettu täysin elimistön oma ravinnonsäätelyjärjestelmä. Ja kummassakin tapauksessa kun aletaan parantumaan, niin joudutaan opettelemaan ruokailu uudestaan. Lähtemään alusta, annetaan keholle uusi mahdollisuus. Ja  sen opettelun vankkana kivijalkana on  ruokailun säännöllisyys!

Minä olen nyt vasta mielestäni ymmärtänyt erittäin tärkeitä asioita. Ensinnäkin minä työstän tätä asiaa nyt kuitenkin enemmän psyyken puolella. Minä harjoittelen ajattelemaan niin, että minä saan syödä. Saan syödä kaikkea. Saan syödä 4-5 kertaa päivässä. Saan syödä rauhassa ja nauttia syömisistäni. Minä olen tietoisesti nyt poistanut sanavarastostani sanat sortuminen ja repsahdus! Ja tämän oivallus on oikeasti aivan käsittämättömän vapauttavaa. Tämä pieni oivallus on auttanut minua aivan mielettömästi keskittymään niihin oikeisiin asioihin.

Kävimme sen verrran läpi ruokailuani, että RT halusi tarkistaa proteiinin ja kalkin riittävän saannin. Edelleenkään minä en ole hänelle kirjoittanut yhtään ruokapäiväkirjaa, johon olen esim. viikon ajalta merkinnyt kaikki syömiseni. Enkä edelleenkään sitä tee. Kalkin saannin turvaamiseksi sain ohjeen, että lisään kovien juustojen määrää. Ja vitamiinilisä otettiin nyt käyttöön, koska painonpudotus tahti on nyt vähän liian suuri (n. 1,3kg/vko)! Kun se pudotus olisi sitä max. kilon viikkovauhtia, niin silloin en tarvitsisi vitamiinilisää.

RT näytti minulle sitten rusinaharjoituksen. Sanoi, että se on nyt vähän turha, koska olin jo alkanut työstämään tätä hitaammin syömistä, mutta kun oli minulle sen kaivanut esiin, niin katsotaan se sitten vielä läpi.

Klikkaa kuva auki, niin saat sen luettavammaksi.

Näine evästyksin minä lähdin käsittämättömän hyvin mielin jatkamaan harjoitteluani kotiin seuraavaksi viideksi viikoksi.

Muutosta 2

Taempana ne harmaat housut, jotka olivat edellisessä havainnoinnissa etummaisena. En ole näitäkään poistanut käytöstä vaikka ne ovat nyt sen verran väljät, että vessassakaan ei tarvitse nappia avata vaan voi laskea alas kuin collegehousut. Nautin nyt siitä vähän aikaa, että joku vaate on oikeasti löysä ja iso!

Nämä siniset ovat nyt viimeisimmäksi otettu käyttövaatteisiin vajaa viikko sitten ja heti pystyi menemään kylillekin nämä jalassa - ei jää häiritsevää vyötärönauhamakkaraa.. Ja näiden kohdalla on nyt hyvin merkittävää se, että ovat ihan farkkukangas farkut - ilman mitään stretch-ominaisuutta. Äkkiseltään muisteltuna "venymättömät" farkut on ollut edelliskerran käytössä joskus viime vuosituhannen loppupuolella.

Ravintoterapeutin tapaaminen 4 (part 2)

Toinen tärkeimmistä keskustelunaiheistamme oli miten minä tunnen nälän tai kylläisyyden. Ja enhän minä tunne! Ei minulla ole vieläkään koskaan mielestäni nälkä, vaan minä katson kellosta, että nyt on ruoka-aika.

Vuosikausia olen syönyt niin, että koko päivä on mennyt pääsääntöisesti kahvilla (ja tupakalla). Eikä tämä ole ollut minulle edes mitenkään vaikeata. Sitten illalla huomaan, että minulla on aivan karmea, kiljuva nälkä. Kuinka usein minun suustani onkaan kuulunut kommentti "minulla on nyt niin nälkä, että oksettaa".

Ja tähän nälkään olen sitten vasta tajunnut syödä ja senhän tietää miten siinä käy: syön kamalaa vauhtia ruokani ja elimistöni ei kerkeä edes tajuta, että se saa ravintoa. Kylläisyyden tuntemushan tulee n. 20 minuuttia perässä. Mutta tässä ajassa minä olenkin jo kerennyt syödä moninkertaisesti yli minkään järkevän tarpeen.

Tällä ruokailutavallani minä olen saanut sekaisin koko elimistöni ja varsinkin sen luontaisen nälkä- / kylläisyystunteen ja niiden säätelyn. Olen sotkenut tämän hienon järjestelmän täysin ja sen seuraukset näkyvät ja sitä satoa niitän nyt.

Minullahan on suuria vaikeuksia edelleen syödä aamuisin ja alkuiltapäivästä. Minun elimistöni ei edelleenkään, vaikka sitä on nyt opetettu 4 kuukautta säännöllisyyteen, ilmoita etenkään aamupäivisin, että se tarvitsisi ruokaa. Ja tästä minä jo melkein päästin itseni lipsumaankin ja jouduin ottamaan sen ateriapäiväkirjan takaisin käyttöön. Joudun edelleen keskittymään aamupalan ja lounaan syöntiin - oikealla ajallaan!

Ravintoterapeuttini mukaan tämä johtuu juuri siitä, että tämä elimistön luontainen "häiritty" säätelyjärjestelmä ei toivukaan niin nopeasti, vaan se vaatii pitkän ajan huomatakseen sen että tämä isäntäeläjä osaa nyt ruokkia itseään oikein. Eli tämä painonpudotus kulkee hirveästi edellä elimistön luontaista säätelytoimintaa ja sen vuoksi laihduttaja joutuu miettimään ja keskittymään tekemisiinsä. Ja tässä olisi juurikin syy myös sille, miksi ne nopeat ihmedieetit ei sitten pitkän päälle toimikaan. Ja tämän vuoksi minun tärkein tehtävä on opetella oikeat ruokailuajat!

Sisäistin tämän asian nyt täysin. Sitähän minunkin elämäni on ollut - jojoilua. Painon olen kyllä saanut tippumaan vaikka minkälaisin konstein, mutta elimistöni ei ole kerennyt sopeutua muutokseen vielä mitenkään. Ja sitten kun kuurini on syystä tai toisesta lopahtanut, niin homma on palannut vanhoihin uomiinsa aivan itsestään ja kilot ovat tulleet bonuksien kera takaisin. Yhtä nopeasti.

Ravintoterapeutin tapaaminen 4 (part 1)

Tänään meillä oli tapaaminen. Tätä tapaamistamme minä en varmaan unohda koskaan. Minä odotin tätä kertaa kuin kuuta nousevaa tai kuin pikkulapsi joulua. Edellisestä käynnistäni oli 7 viikkoa aikaa ja tässä vaiheessa se tuntui vaan niin kovin pitkältä!

Viimeiset kaksi viikkoa ennen tätä päivää minä oikeasti jännitin. Laskin päiviä ja lopulta laskin tunteja. Ja toivoin niin hartaasti, että se paino olisi tippunut sinne alle 120 kilon. Ja samalla toppuuttelin itseäni ajattelemasta, että tähän asti minulta on mennyt n. kilo/viikko ja jos sama tahti on jatkunut niin.... Ja se valtava psyykkaus siihen, että jos tämä toiveeni ei toteudu niin en saa pettyä!

Tähän ajatusprosessiini kuului mukaan koko ajan se pohdinta, että jos en olisi noudattanut tätä ateriasuunnitelmaani ja sen säännöllisyyttä, niin samassa ajassa minä olisin voinut lihoa 5 kiloa. Helposti.

Heti huoneeseen päästyäni sanoin RT:lle, että tämä on ollut liian pitkä aika ja että minulla on ollut oikeasti ikävä häntä. Hän kysyikin ensimmäiseksi, että haluanko tietää missä painon suhteen nyt mennään? Ja halusinhan minä. Punnitsimme minut heti ja minä en oikeasti ollut uskoa korviani kun hän sanoi, että pudotusta on 9,3kg. Pyysin häntä toistamaan juuri sanomansa!

Ja siinä sitten vain kävi niin, että purskahdin itkuun. Näin voimakas reaktio oli minulle itsellenikin aivan täysi yllätys. Lähes shokki. Mutta minä en vain voinut uskoa sitä todeksi. En meinaa uskoa sitä nyt muutaman tunnin sulattelunkaan jälkeen todeksi. Minä olen rikkonut sen 120kg, jota niin hartaasti toivoin. Mutta rikoin myös 115kg:n rajapyykin, jota en edes villeimmissä unelmissani uskonut mahdolliseksi.

Ja minun ravintoterapeuttini itki minun kanssani.

Omalta osaltani tähän itkuuni sisältyi paljon muutakin. Eilen maanantaina 23.9. kävin pitkästä aikaa silmälääkärissä. Ja se käynti olisi oikeastaan voinut jäädä väliin. En ole vielä varma olisinko halunnut sitä tietoa, mikä siltä reissulta tuli. Tai en olisi halunnut enkä tarvinnut.

Silmissäni kerrottiin olevan sitten alkava kaihi. Kyllä sen kanssa pärjää, mutta kun minulla ennestään on jo olemassa kerato conus, niin jotenkin en nyt tunne tämän olevan mitenkään "reilua", että samoihin silmiin tulee kaiken maailman ongelmat. No, olen asialle jo nauranutkin, onhan siellä vielä paljon tervettäkin olemassa; näköhermot, verkkokalvot, silmänpohjat... Ja nämä molemmat silmävaivani ovat leikkauksella korjattavissa. Sitten joskus.

Ehdottomasti tämän päiväinen lukema 114,6kg on paras uutinen pitkästä aikaa ja päivän pelastus. Ja koen ansainneeni sen. Tämän voimalla mennään pitkän aikaa eteen päin!

(Jatkuu. Tämän käynnin joudun purkamaan "viipaloituna" sopiviin annoksiin)

Itku tuli

-9,3 vaaka näytti tänään vähemmän! Reilusti enemmän (vähemmän) kuin uskalsin odottaa. Ja itkuhan siinä pääsi. Myös ravintoterapeutiltani pääsi itku.

Nyt kasaan ajatuksia, että voin myöhemmin kirjoittaa jotain järkevää tämän päivän tapaamisestamme.

(Miten käsittämättömän hyvältä tuntuukaan painaa nyt "julkaise" ruutua)

Huomenna!

Huomenna vihdoinkin on treffit ravintoterapeuttini kanssa ja sitten taas tiedän missä mennään. Numeroina oikein! Nyt meinaa jännittää!

Pitäkää minulle peukkuja ja toivokaa, että se paino olisi nyt sen alle 120kg! Itseäni psyykkaan koko ajan, että jos ei ole, niin maailma ei romahda. Mutta älyttömän onnellinen olen jos tämä rajapyykki ohitetaan.

Onneksi minulla on tälle päivälle muuta ohjelmaa, niin en jouda niin miettimään.

Ahmintahäiriö?

Tutkailin netistä noita syömishäiriöjuttuja eri lähteistä . Olen jo aikaisemminkin niihin törmännyt ja kyllä sieltä tietysti löytyy sellaisiakin piireteitä, jotka minuun sopivat. Mutta silti en nyt kuitenkaan itseäni diagnosoisi, ainakaan kovin vaikeasti ahmintahäiriöiseksi. Ravintoterapeuttini kanssa olemme myös tästä keskustelleet heti ensimmäisellä tapaamisellamme ja siinä käsityksessä minä olen, että ei hänkään katso minulla ahmintahäiriötä olevan.

Ruokailuani on aina rajoittaneet myös allergiat ja niiden takia olen enemmän joutunut kieltäytymään ja karsimaan ruokavaliotani. Tosin allergioihin liittyen en edes koe, että joudun pinnistelemään, koska reaktiot niin voimakkaita, että ei tee mieli edes tiettyjä ruokalajeja tai -aineita. Edes pikkuisenkaan kokeilla.

Sellainen psyykestä johtuva juttu liittyy moniin ruokiin, että miellän ne kalaruoaksi, vaikka hyvin järjellä tiedän, että ne eivät ole kalaa nähneetkään! Eli esim. kesäkeitto (+ muut maitopohjaiset keitot) tai kermaperunat ovat tällaisia. Ja se pohjautuu aivan siihen, että kalakeitto on maitopohjainen ja silakkalaatikko ja kermaperunat ovat mielestäni toistensa näköisiä. Joskus lapsena ala-asteikäisenä olen joutunut näitä pakolla syömään, koska ei ollut toimitettu lääkärintodistusta kala-allergiasta ja siihen aikaan ei allergioista ymmärretty mitään. Nämä aiheuttivat minulle oksennusreaktion ja sen jälkeen kaikki samantyyppinen ruoka on sitten tökkinyt.

Aivan sama on esim. sianlihan kanssa; voisin todennäköisesti syödä luomuporsasta, mutta koska ne harvat kerrat lapsuudessa, kun olen yrittänyt syödä sianlihaa ja saanut niistä pahan olon, niin en vain kykene kokeilemaan luomupossuakaan. Mutta toisaalta en näitä kyllä mitenkään kaipaakaan.

Ahmintaani ei mielestäni liity mitään piiloteltavaa ja salailtavaa. Minä vain yksinkertaisesti olen ajautunut siihen, että syön liian nopeasti. En minä ole koskaan harrastanut mitään "ahmintasessioita". Olen kyllä syönyt "salakarkkia" silloin kun poika on ollut pienempi, mutta ymmärtääkseni kaikki äidit/isät toisinaan syövät karkkia lapsiltaan salaa. Enkä minä ole koskaan kokenut ahdistuneisuutta syödessäni tai syötyäni.

Minä jumitun kyllä helposti tiettyihin ruokiin ja raaka-aineisiin. Aina olen ollut sellainen. Edelleen näen, että allergiani ovat tähän suurin syypää. Ja myös se, että en ole koskaan ollut mikään kokkausihme, joka suuremmin nauttisi ruoanlaitosta. Koen sen välttämättömänä pahana, mikä vaan on tehtävä. ja nyt kun ei ole kotona ketään, jonka takia olisi pakko tehdä ruokaa, niin mielelläni laistan sen ja menen siitä mistä aita on matalin.

Minä en ole koskaan ajatellut, että yrittäisin oksentaa syömäni ruoan. Olen toki elämäni aikana useinkin oksentanut ruoan takia, mutta koskaan siihen ei ole liittynyt ylisyömistä. Ne kerrat ovat aina olleet kytköksissä ei sopivaan ruokaan tai siihen, että olen ottanut lääkkeen tyhjään vatsaan tai syönyt sen kanssa sopimatonta ruokaa. Esim. siklosporiini, joka tällä hetkellä on käytössä on hyvin tarkka siitä, että mitä on syönyt.

Olen kokenut aivan hyväksi sen, että etsin tietoa tähän liittyen, koska saan kuitenkin hyviä vinkkejä omien ruokailutapojeni tervehdyttämiseen ja järkeistämiseen.

Pieni huomio 2

Trimmasimme tänään ystäväni kanssa koiraani. Heillä. Ja hänellä on käytössäään sisätilojen koiraportteja. Minähän mahduin niistä jo kulkemaan siten, että vatsani ei litistynyt. Enkä joutunut miettimään miten päin kuljen portin läpi. Ja kehtasin kulkea niistä kaverini nähden!

Aikaisemminhan minä aina annoin kohteliaana muiden mennä edeltäni; näin sain itse kiemurrella porttien läpi
rauhassa. Kyllä tässä koko ajan tapahtuu muutosta pienempään!

Hotkija

Nyt kun näitä syömisiäni ja syömistapojani olen tarkkaillut ja pohtinut paljon, selväksi on tullut, että yksi
suuri osa minun ongelmaani on hotkiminen. Liian nopeasti syöminen. Minä en malta pureskella ruokaani
kunnolla ja en edes maista miltä syömäni ruoka maistuu. Enhän minä siis oikeasti nauti mistään syömisestäni. Ja tämä hotkiminen on sitten aiheuttanut sen, että kehoni ei kerkeä havaitsemaan ravinnon tuloa ja siinä pienessä ajassa, minkä ruokailuuni olen käyttänyt,  olen kerinnyt yliruokkimaan itseni aivan tarpeettomasti.

Olen paneutunut nyt itseni kanssa vahvasti siihen, että valmistan ruokani maltilla, en napostele ruokaa sitä tehdessäni. Asettelen ateriani lautaselle ajatuksen kanssa.  En minä edelleenkään mitään kynttiläkattauksia itselleni rakenna, mutta huolehdin siitä että kaikki on valmiina juomia myöten ja vasta sitten istun aloilleni ja ryhdyn syömään. Istun rauhassa ateriani ääreen, katselen ja haistelen ruokaani ennen kuin alan syömään sitä. Joudun keskittymään kunnolla siihen, että pureskelen jokaisen suullisen huolellisesti. Syön ajatuksen kanssa ja käytän aikaa ruokailuuni - oikeasti makustelen syömisiäni. Tämä ei ole todellakaan helppoa. Varsinkin se alku meinaa aina vaan mennä hosumiseksi ja joudun panemaan ruokailuvälineet käsistäni pois ja aloittamaan uudestaan - rauhallisemmin. Ja huolehdin myös siitä, että hyvinpureskeltu  ja -maisteltu suullinen on  nielaistukin ennen seuraavaa suullista!

Tiedän, että ruokailuhetki pitäisi pyhittää täysin, mutta nyt olen havainnut minua helpottavan sen, että otan
kirjan tai lehden ruokailuseurakseni. Silloin kun syön yksin. Lukemisen avulla minun on helpompi käyttää
enemmän aikaa ja en sorru niin helposti hotkimiseen. Edelleen minun on oltava tarkkana siitä, että ruokailujeni välit eivät veny liian pitkiksi. Jos minulle pääsee tulemaan oikein kova nälkä niin silloin tämä rauhassa syöminen häiriintyy ja meinaa unohtua. Hieno havaintoni on nyt ollut myös se, että kun syön kiirehtimättä niin kylläisyyden tunne tulee ruokailun aikana, eikä vasta varttitunnin päästä syömisen lopetettuani. Minulle on käynyt muutaman kerran jo niin, että en jaksakaan syödä kaikkea! Ja minä olen malttanut jättää ruokaa lautaselle enkä ole väkisin syönyt lautastani tyhjäksi. (Koirat ovat onnellisia tästä!)

Miten näin yksinkertainen asia voikin olla niin vaikea?

En sitten tiedä onko tähän vaikuttanut osaltaan myös esim. entinen työni. Meillähän ei ollut ollenkaan virallisia ruokatunteja vaan söimme työn ohessa - jos kerkesimme. Ja hyvin usein siinä kävi niin, että kun olin saanut ruokani lämmitettyä, tulikin tilanne päälle ja se ruoka jäi siihen ja söin sen sitten myöhemmin jäähtyneenä tai uudelleenlämmitettynä. Pääsääntöisesti en koskaan kerennyt syömään ruokaani/eväitäni yhdellä istumalla, vaan ne syötiin pätkissä.  Harvoin sain kavikupillistakaan nautittua kerralla alusta loppuun ja kuinka tutuksi työelämäni aikana tulikaan mikrossa lämmitetty kahvi! Töihin koitin myös ottaa syömiseksi jotain tosi nopeata ja se oli sitten aina kaikkea muuta kuin terveellistä ruokaa. Eihän tämäkään ole mikään ainoa syy ja varmasti se suurin ongelma on oman pääni sisällä. Ja sen oivaltamiseen ei mennytkään kuin lähes 50 vuotta, ennen kuin tajusin ja ymmärsin sen.

Muutosta 1

Tämän verran pienemmät housut menevät nyt jalkaan.

Takimmaisena olevat housut eivät olisi mahtuneet vielä keväällä päälleni lainkaan. Kun aloitin käyttämään niitä, olin jo pikkaisen pienempi ja alkuun nämäkin housut olivat niin tiukat, että vyötärölle jäi kiitettävä makkara. Nyt nämä siniset on poistettu käytöstä! Ja etummaiset harmaat housut otin käyttöön siten, että alkuun soivat päällä ja pesun jälkeen jouduin pukemaan ne niin, että menin sängylle selälleni saadakseni napin kiinni! Nyt näiden pukeminen onnistuu ilman vippaskonsteja ja järkyttävää vyötärönauhamakkaraakaan ei jää.

Tämä kyllä motivoi mukavasti!

Hidasteleva aika

Miten tämä aika voi nyt kulua näin hitaasti?

Minulla on oikeasti ikävä ravintoterapeuttiani! Aivan järkyttävän pitkältä tuntuu nyt tämä edellisen ja seuraavan käynnin väli. ja vieläkin saan vaan odottaa, koska seuraava käyntini on vasta 24.9. Kun tapaamme, niin kerron kyllä hänelle, että en kestä tällaista lähes 2 kuukauden tapaamisväliä. Ainakaan vielä.

Enkä minä oikein edes tiedosta, että miksi tämä tuntuu nyt liian pitkältä. Olen kuitenkin pystynyt itsekseni tsemppaamaan koko tämän ajan. Olen pysynyt ohjelmassamme ja syönyt, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, päivittäin sen 4-5 ateriaa. Jouduin tosin palaamaan takaisin siihen, että konkreettisesti myös merkitsen aterioiden toteutumisen päiväkirjaani. Tällä "jaksolla" en ole edes käynyt ulkona juurikaan syömässä. Pizzalla en kertaakaan. Muutaman kerran olen valinnut syömiseni saalaatipöydästä. Eilen valitsin kahvilassa välipalakseni viettelysten pullan - juhlistin mahdollisesti erään voimia vieneen asian päättymistä.

Varmaan minua alkaa jännittämään nyt jo seuraava punnitseminen. Toivon niin sydämestäni, että lukemat olisivat seuraavalla kerralla alle 120kg! Ja samalla minun pitäisi nyt pystyä pitämään pääni kylmänä ja olla ajattelematta sitä vaa'an lukemaa. Kun sillä toisaalta ei ole väliä. Kun tiedän, että järkeistämällä ja säännöllistämällä syömiseni, se lukema kyllä sieltä tippuu. Minulla on nyt täysi työ olla ajattelematta sitä, että kuinka paljon painoni voisi olla tippunut - nyt kun on näin monta viikkoa väliä. Psyykkaan nyt itseäni siihen, että olen tyytyväinen jos tuo 120kg:n rajapyykki rikkoutuisi, mutta jos ei, niin en saa masentua!

Tunnen itsessäni lähes päivittäin pieniä muutoksia; vähäiset askeleeni ovat vähän ripeämpiä ja hengästyn vähemmän, minä pystyn jopa puhumaan kävellessäni, toissa päivänä askelmittarini näytti yli 5000 askelta (!), yhtä paitaa nyt voin pitää napitettuna päälläni (elokuun alussa ei puhettakaan, että olisi mennyt kiinni), täytyisi mennä alusvaateostoksille. Järjellä ajatellen ymmärrän toki, että tämänkaltaiset muutokset eivät ole mahdollisia ellei myös paino ole kiloissa tippunut. Silti nyt pitäisi jo tietää paljonko!

Sottapytty

Minulla ei kauan aikaa pysy puhdas pusero tahrattomana. Yleensä se kestää siihen asti, kunnes ensimmäisen kerran syön.

Ystäväpiirissäni sitä hyväntahtoisesti naureskellaan ja hymähdellään. Minä itse mukana - enhän minä muutakaan voi! Ja minulla ei ole kahvikuppineuroosia eli tämä ruoan pudotteleminen rinnuksille ei johdu käsieni tärinästä. Ikävimpiä kommentteja vähemmän läheisiltä kavereilta ovat ollet viittaukset ruokalappuun. Sinänsä ovat oikeassa. Minun tapauksessani sievästi polvelle asetetut servietit eivät auta mitään ja en minä niitä sievästi pysty asettelemaankaan, koska se syli on niin olematon. Se tippuva ruoka pysähtyy rinnuksilleni tai vatsalleni teenpä sitten niin tai näin.

Mistä se sitten voi johtua? Olen tullut siihen johtopäätelmään, että sen on pakko johtua siitä kun lihavana ihmisenä joudun istumaan hyvin kaukana pöydästä ja täten yksinkertaisesti se matka lautaselta suuhun on vain niin pitkä. Vaikka kuinka katson ja tarkkailen, että haarukasta ei ole juuri nyt tipahtamaisillaan salaattikastiketta tai kastiketta, niin siitä huolimatta siitä kerkeää jokin pieni tippa tipahtamaan juuri ennen kuin saan haarukan suuhun. Joka siunaaman kerta. Tätä ongelmaa en voi ratkaista sitenkään, että kumartuisin niin paljon, että pääni olisi lautasen päällä. En yksinkertaisesti pysty kumartumaan niin paljoa ja jos pystyisinkin niin sitten rintamukseni olisi jo lautasella. Ja lusikallakaan en kehtaa syödä.

Hillomunkkia tai muuta täytettä sisältävää leivonnaista en kehtaa edes julkisesti syödä. Ne ovat täysin mahdottomia onnistua syömään siten, että sitä hilloa ei tipu yhtään. Leivonnaisista luotettavin on peruspulla.

Tämä on kovin noloa. Ja varsinkin se kun sitten koitan vaivihkaa putsata vaatteelleni tullutta tahraa. Kodin ulkopuolella syödessäni koitan valita sellaiset "kiinteät" ruokavaihtoehdot, joissa ei olisi kovin paljoa nestemäistä lisuketta. Ruokailupöydäkseni koitan etsiä aina vähän syrjemmässä olevan pöydän, en missään tapauksessa valitse pöytää, mikä on kaikkien katseiden alla. Jos siis voin valita eri vaihtoehdoista.

Lämpö

Minä en pysty nauttimaan aurinkoisista, lämpöisistä päivistä. Niin kauniita kuin ne ovatkin ja varsinkin näin syksyn tultua pitäisi saada otettua kaikki irti syyskesän lämmöstä. Siihen minä en pysty.



En pysty nauttimaan kuumuudesta. Hikoilen niin paljon, että hävettää. Minä tuoksahdan helposti pahalle kuumuudessa. Vaikka olisin vain paikallaan, niin hiki puskee läpi kauttaaltaan. Rintojen ja mahaläskin alunen ovat hikimärkä koko ajan. Ja se aiheuttaa sen pahan hajun, varsinkin rintaliivit alkavat haista hyvin nopeasti. Niitä saisi olla pesemässä kolme kertaa päivässä. (Vaihtoliivejähän minulla ei tietenkään ole).

Kuumuus aiheuttaa myös turvotusta. Kauttaaltaan. Jalat ovat pahiten turvoksissa. En saa minkäänlaisia (vanhoja venyneitä) läpysköitäkään  jalkaani. Liikkuminen, joka on jo ennestäänkin hankalaa, vaikeutuu entisestään. Jalat menevät lähes tunnottomiksi ja tuntuu kuin en hallitsisi jalkateriäni. Koko kävely muuttuu entistä enemmän ankkavaappumiseksi.

Kuumalla ilmalla hautaudun mieluiten sisätilojen viileyteen ja silti joudun käymään viileässä suihkussa useampaankin kertaan. Liikkeelle pääsen vasta päivän käännyttyä iltaan kun aurinko ei enää porota. Harmittaa vietävästi, sillä sinänsä aurinko tekisi minulle hyvää; sekä mielelle, mutta ennen kaikkea atooppiselle iholleni! Olen ennen voinut nauttia auringosta ja toivon ja odotan, että jälleen voin siitä nauttia. Mutta nyt odotan syysmyrskyjä ja talven kylmyyttä.

Faktaa keväältä 2013

Olin maalis-huhtikuussa kattavassa kuntoutuskartoituksessa. Tässä on mittavasta loppulausunnosta yksi sivu teille skannattuna. Pahoittelen skannauksen laatua, mutta tarkkasilmäisimmät sieltä voivat bongata täsmälukuja.

Klikkaa kuva auki, niin saat sen luettavammaksi.

Nöyryyttävin tilanne tutkimusjakson aikana oli se kun vyötäröni ympärystä mitattiin, niin siihen tarvittiin kaksi ihmistä! Toinen piti mittanauhan päästä kiinni sen aikaa kun toinen pyörähti minun ympäri, koska hänen kätensä eivät riittäneet minun ympärilleni. Seisoin siinä mitattavana ja oloni oli niin nöyryytetty, etten pystynyt kuin puristamaan silmäni kiinni ja puremaan hampaitani yhteen.

Minä en olekaan aikaisemmin tuota loppulausuntonivaskaa itse pystynyt lukemaan. Lukemaan ajatuksen kanssa. Niin kipeätä tekstiä se on! Nyt kun teitä varten skannasin sieltä "parhaat palat" niin tulin lukeneeksikin sen läpikotaisin. Ja tuo vyötärönympärys minua jäi nyt vaivaamaan, että onko tapahtunut muutosta. Otin jo mittanauhan käteenikin kahteen kertaan. Ja laitoin pois molemmilla kerroilla. Kunnes sitten hermosavujen jälkeen uteliaisuuteni voitti ja mittasin. Minä sain tulokseksi 135cm. Eli kyllä sitä pienentymistä on tapahtunut, vaikka sitä ei vielä muut huomaakaan!

Syli

Eihän sairaan lihavalla ole syliä. Mahaläskien alta ei näy kuin pieni pätkä reittä ennen polvea. Ota sitten siinä esim. lasta syliisi! Niin ihania kuin lapset ovatkin, niin koen jotenkin äärettömän kiusallisena tilanteena sen kun
minulle tarjotaan lasta pideltäväksi. Ainahan minä toki olen ottanut, mutta ei sylissäni voi istua. Minä nostan lapsen mahani päälle seisomaan jos on pienempi lapsi ja sitten jos on vähän isompi lapsi niin seisotan polvieni päällä. Mahdollisimman nopeasti koitan itse nousta siinä tilanteessa seisomaan, niin oloni on vähemmän vaivautunut ja näyttää paremmalta kun kanniskelen lasta.

Minun sylini on olematon myös sen vuoksi koska minä en pysty istumaan minkäänlaisella tuolilla jalat siveästi yhdessä. Ikinä elämässäni en ole pystynyt istumaan siten, että toinen jalka olisi toisen polven päällä. Mieluiten istuisin aina niin, ette edessäni on pöytä, joka peittää edes vähän mahaani ja jalkojani. Tai niin kuvittelen. Ja sen tuolin on tietenkin oltava siirrettävissä tarpeeksi kauaksi pöydästä.

Jos joudun istumaan siten, että edessäni ei ole mitään, niin minun on pakko saada olemattomaan syliini jotain "peittävää". Esim. sohvalla (en tosin äkkiseltään muista, milloin olisin istunut sohvalla) istuessa syliin pitää ottaa sohvatyyny. Tai jos asioin esim. pankissa tms. niin sylissä pidän takkia. Jos ei ole mitään millä peitellä, niin sitten odotan mieluiten seisaaltani vuoroani.

Askelia 1

Ravintoterapeuttini kanssa sovimme ensimmäisellä tapaamisellamme, että en ala vielä miettimään liikuntaa  erityisesti osana tätä elämänmuutostani. Tämä siksi, että en yksinkertaisesti jaksa vielä liikkua mitenkään, että siitä olisi minulle mitään nautintoa.

En ole koskaan ollut kovin liikunnallinen yksilö. Ala-asteikäisenä minä tykkäsin ainoastaan joukkuepeleistä; pesäpallo ja lentopallo suosikkejani. Pesäpallossa olin luultavasti aivan hyväkin - koska joukkueita valittaessa minä olin joko toisen joukkueen kasaaja tai jos en ollut niin en koskaan jäänyt viimeiseksi valittavaksi. Olisin halunnut jopa lähteä pesäpalloseuraan pelaamaan, mutta kotikylällämme oli kaksi seuraa, joista toinen porvari- ja toinen työläisseura. Olisin halunnut siihen "väärään" seuraan, koska kaverinikin olivat siinä, mutta vanhemmilleni se ei sopinut. joten en mennyt sitten kumpaankaan seuraan pelaamaan.

Yläasteikäisenä minä vielä osallistuin liikuntatunneille, kun porukka oli tuttu. Mutta lukioon siirryttyäni aloin lintsaamaan kaikki liikuntatunnit, koska en vaan halunnut mennä sinne. Luokkakavereissa oli paljon uusia ja en voinut kuvitellakaan olevani jumppavaatteissa heidän nähden, saatika samaan aikaan suihkussa liikuntatunnin jälkeen heidän kanssaan. Tuolloin minä jaksoin vielä kävellä kouluun. Matka oli n. 4km suuntaansa.

Aikuisiällä en ole liikkunut aktiivisesti mitenkään. Ajokortin saatuani liikkuminen vähentyi entisestään. Kaikki liikuntani on ollut "parkkipaikalta johonkin" ja se mitä työssä on ollut pakko liikkua. Saadessani potkut vuonna 2009, jäi sitten myös työn mukanaan tuoma liikunta pois. Työni oli aika raskasta fyysisesti.

Nuorempana minä jouduin/sain ja jaksoin liikkua koirieni kanssa, mutta nyt sekin on jäänyt vähemmälle omalle osallistumiselle. Asumme sellaisessa paikassa, että koirat voivat olla vapaana isossa pihassamme ja pienessä metsässämme. Minun ei tarvitse kuin laskea ne pihalle ja olla siellä hissukseen kävelemässä seurana. Ja välillä heittää palloa, keppiä tms. Tai sitten otan koirat autoon ja menemme isompaan metsään. Koirat liikuttavat itse itsensä ja toinen toisensa. Joskus näyttelyissä on sattunut hauskoja tilanteita kun tuomari on kehunut koirani loistavaa lihaskuntoa katsoen minua päästä varpaisiin. Kerron kyllä aina hymyntapainen kasvoillani, että "lenkittämällä koirieni lihaskunto ei ole tullut, vaan ne ovat saaneet paljon vapaana liikuntaa".

Nyt yritän pudottaa painoa vain ja ainoastaan ateriarytmin ja ruokavalion avulla. Ja uskon, että liikkumishalutkin heräävät pikkuhiljaa sen myötä kun saan painoani alaspäin. Aivan pieniä muutoksia olen jo havainnut itsessäni; minun ei ole pakko saada autoa aivan oven eteen parkkiin, minä en enää kierrä korttelia autolla ympäri etsiessäni lähintä parkkipaikkaa, minä en siirry enää autolla jos seuraava asiointipaikkani on korttelin päässä. Minulla on aivan vaivihkaa askeleet pikkaisen lisääntyneet. Mutta ei ne lukemat ole päätähuimaavia vielä! Uskoisin kuitenkin, että viime kevääseen verrattuna olen kuitenkin n. kaksinkertaistanut päivittäisen askelmääräni. Tässäkin asiassa etenen pikkuhiljaa ja itseäni kuunnellen. Teen sen mikä hyvältä tuntuu.

Sain siskoltani askelmittarin motivaattorikseni. En osaa sanoa siitä nyt vielä mitään suuntaan enkä toiseen - motivoinnin kannalta, mutta olenpa kuitenkin pitänyt sitä taskussani ja ajatelin pitäväni pientä kirjaa siitä, että tapahtuuko mitään edistystä painon pudotessa. Tässä on ensimmäisen viikon listaukseni askeleista:

27.8.2013    2340
28.8.2013    1895
29.8.2013    1810
30.8.2013    1411
31.8.2013     605
01.09.2013   1745
02.09.2013   1294

Otan seuraavan seurantajakson joskus, kun itestäni tuntuu, että askeleeni olisivat voineet lisääntyä.

Leppoisat lihavat

Missä niitä on? Ovatko lihavat oikeasti leppoisia? Vai onko se vaan lihavien päälle asetettu leima, jota me lihavat itse pyrimme vielä ylläpitämään? Vai onko meille lihaville nauramalla helpompi elää sen pienemmän ylipainon kanssa?

Sairaalloisessa ylipainossa ei ole mitään hauskaa. Minä ainakin voin tunnustaa ihan rehellisesti, että aivan joka kerta kun minä näytän nauravaiselta niin se on kuori, millä minä peitän pahan oloni ja kaiken sen tyytymättömyyden itseeni. Sisälläni sydän vuotaa verta. Joka kerta kun minä muka lasken leikkiä lihavuudestani, sydämeeni tulee uusi haava. Ja entiset haavat vain syvenevät syvenemistään. Joka kerta kun muut nauravat sutkautuksilleni, minun itsetuntoni ja -kunnioitukseni murenee. Olen yleensä ollut se porukan hauskuttaja ja pelle, jonka sisin kuitenkin aivan rikki. Yleensä se vitsinä kerrottu asia on kipeä ja tuskallinen. Eikä tämä johdu pelkistä ulkonäköasioista, vaan nimenomaan niistä kaikista asioista, jotka minulle ovat mahdottomia tai hyvin vaikeita.

En minä ole koskaan edes itsekseni vaipunut niin suuren itsesäälin valtaan, että olisin yhtään kyyneltä läskieni takia vuodattanut. Minä nielen joka kerta kaiken häpeän. Minä sulkeudun entistä enemmän kuoreeni. Minä yritän olla ajattelematta itseäni. Yksinollessa minä kokoan kerta toisensa jälkeen itseni, jotta jaksan olla jälleen leppoisa lihava kun ulkomaailmaan on syystä tai toisesta pakko mennä.

Minulla oli aivan veteen piirrettynä se viiva, että olisin eristäytynyt täysin elämästä. Hautautunut kotiini. Mutta sitä minä en halua tehdä. Haluan nähdä mitä elämällä on minulle vielä annettavaa. Kreivinaikaan minun heräämiseni varmastikin tapahtui. Sain sanottua terveydenalan ammattilaisille, että minä tarvitsen apua. Ja halusin ottaa avun vastaan.