Palautetta

Minä en ole koskaan laihdutukseni alussa kertonut asiasta kuin aivan lähimmilleni. En tälläkään kertaa. Syynä siihen on takaraivossani ikuisesti asuva epäonnistumisen pelko. Haluan varmasti suojella itseäni siltä pettymykseltä jos en onnistukaan . En ole koskaan halunnut tehdä laihduttamisestani numeroa ja silti jossain syvällä minussa on se turhamainen nainen, joka kaipaisi nyt heti niitä kommentteja pienentymisestäni. Ei suuren yleisön kuullen, mutta yksityisesti.

Nyt minulle kaksi ystävääni sanonoi pari päivää sitten, että laihtumiseni huomaa. En tiedä voidaanko niitä laskea, koska he tietävät projektistani. Minun ajatukseni ovat niin hassuja, että en osaa "luottaa" näihin tuttujen huomioihin, vaikka molemmat sanoivat, että painonpudotukseni näkee kasvoistani ja yläosastani. Minkä itsekin olen havainnut. Ja järjelläkin osaan ajatella, että onhan sen pikkuhiljaa alettava näkymäänkin, koska olenhan minä kevään suurimmasta painostani keventynyt kuitenkin n. 14kg. (Tähän blogiin kirjaan pudotuksen laskettuna "virallisesta" ravitoterapeutin luona punnitusta lukemasta.)

Pirun hyvältä se tuntui! Vaikka epäluulostelenkin. Odotan niin innolla sitä, että joku sellainen kommentoisi, joka ei tiedä projektistani ja samalla tiedostan, että hyvänpäiväntutuilla on varmasti suurempi kynnys tulla sanomaan laihtumisestani. Sairaalloisen lihavalle on vaikea mennä antamaan sitä positiivista palautettakaan. Tai näin oletan. Ajatellaan varmaankin, että jos se ihminen ei olekaan laihduttanut tarkoituksella ja pelätään toisen loukkaantuvan. Varmaan voi verrata vähän siihen, että naista on vaikea mennä onnittelemaan raskaudesta, jos vatsa on vähän pyöristynyt. Ennen kuin on siitä asiasta aivan varma.

Minulle itsellenikin kävi juuri näin, että olen useamman kerran katsonut erästä kylälaistämme miestä, että onko hän laihtunut. Mutta koska ollaan nippanappa hyvänpäiväntuttuja, niin en voi tietenkään mennä sanomaan mitään. Kysyin hänet paremmin tuntevalta ihmiseltä, että näenkö oikein ja sain vahvistuksen asialle ja vielä senkin tiedon, että hän on järkeistänyt syömisiään. Eli varmaan aika lailla samalla metodilla hän menee kuin minäkin. No, hän voipi käydä vaikka samalla ravintoterapeutilla! Minun niin mieleni tekisi onnitella häntä hienosta saavutuksesta. Ehkä rohkaisen itseni ja sopivan tilaisuuden tullen sanon sen hänelle.

Syömisistäni

Miten minä nyt sitten siis syön?

Ruokailuni on aina asettanut minulle haasteita allergioideni takia. Ruokavaliostani ovat  kokonaan pois kala ja kaikki merenelävät, sianliha, broileri, pähkinät, kiiwi. Ja tuon sianlihan mukanahan ovat pois kaikki makkarat, valmisruoat lähes kokonaan ja se myös rajoittaa kodin ulkopuolella ruokailua. Välttelen hyvin pitkälle maitoa "raakana", tomaattia, mansikoita, kanamunaa, vehnää, riisiä, palkokasveja, sitrushedelmiä. Nämä ovat sellaisia, että pieniä määriä kestän, mutta joudun myös miettimään olenko edellisenä päivänä syönyt jotain tuolta listalta. Reagoin ruoka-aineisiin eri tavoin. Kala aiheuttaa anafylaktisen shokin ja muut sitten vähän lievempiä reaktioita; pahoinvointia tai iho-oireita. Myös nykyinen marevan-lääkitykseni vaikuttaa ruokailuuni, mutta siltä listalta nyt ei ole tullut uusia täysin vältettäviä kuin ehkä greippi, jota siis ennen olen pieniä määriä voinut syödä.

Eli  aina olen joutunut miettimään ruokaani ja joutunut rajoittamaan sitä. Tätä listaa katsellessa ei voi kuin ihmetellä, että miten minä olen koko ikäni ollut myös ylipainoinen! Moni ihmettelee, että mitä minä sitten oikein syön. Minulle käy naudanliha, riista, poro, hapanmaitotuotteet, ruis, kaura, tattari, suurin osa marjoista ja hedelmistä, suuri osa kasviksista, sienet. Että kyllä siellä sitten vaan kuitenkin löytyy paljon, paljon tuotteita, millä olen saanut itseni tähän kuntoon. Tällä hetkellä minun kotiruokailuni koostuu pitkälti raejuustosta, rahkasta, naudanlihasta, hedelmistä ja kasviksisista.

Nyt uuden ruokarytmin opettelun myötä aloitan ateriani tekemisen kasviksien kasaamisesta lautaselle ja niitä on vähintään 200g ruokailua kohti. Jos minulla on mieletön nälkä, niin sitten niiden määrää lisätään! Kasvikset maustan hyvin ja toisinaan ripottelen päälle juustoa. Tämän lisäksi laitan lautaselle esim. 1prk raejuustoa tai  naudanlihaa 100-150g. Raejuuston maun muunteluun voin välillä laittaa esim. tomaatti pyréttä tai tomaattipohjaista valmispasta- /tacokastiketta tai pelkästään maustetta. Aamupala muodostuu yleensä (nälän voimakkuudesta riippuen) viilistä, hedelmästä, leivästä ja vihanneksista. Välipalat ja iltapala vähän samansuuntaisia. Välillä riittää pelkkä hedelmä. Jos illalla tuntuu, että on kovin nälkäisen oloinen, niin teen yleensä hedelmä- tai marjarahkan.

Viljatuotteita minä pyrin välttämään, vaikka en varsinaisesti karppaakkaan. Muistini mukaan painonvartijoissa sai syödä leipä/peruna 90g vrk:ssa ja tässä pyrin pysymään. Leipä on minun kompastuskiveni ja nyt olen pyrkinyt hoitamaan tämän heikkouteni siten, että en osta kotiin leipää ollenkaan. Kun leivän himo iskee, niin menen joko ostamaan kaupasta yhden sämpylän tms. irtomyynnistä tai sitten menen kahvilaan iltapäiväkahville ja valitsen herkullisen juustosämpylän. Vuorokauden aikana pyrin nauttimaan nesteitä yhteensä 2l vetenä, kivennäisvetenä, maxina ja kahvina.

Käyn myös ulkona syömässä silloin kun mieleni tekee. Allergiani tosin rajoittavat melko paljon ja omalla kylällä on vain kolme paikkaa, missä on sellainen annos, jonka minulle käy. Myös tämä lihavuuteni rajoitaa; eli en halua mennä tutustumaan uusiin ruokaravintoloihin, koska silloin joudun vielä tarkkaan kyselemään mitä mikäkin annos sisältää ja en vain kestä niitä tarjoilijoiden katseita, mitä saan osakseni.. Eli tämä ulkoruokintakaan ei ole koskaan elämässäni näytellyt kuitenkaan kovin suurta osaa. En viitsi joka päivä mennä niitä samoja annoksia syömään. Usein valintani on kasvisruoka.

Mutta vaikka tästä voi huomata, että kyllä minä mietin tarkkaankin mitä lautaselleni laitan, niin silti minun tärkein tehtävä on tällä hetkellä huolehtia ateriarytmistäni! Ruokailuajat ovat se pääpointti, ei se, mitä sillä kertaa syön. Ja tämä on toiminut nyt mainiosti kohta 3kk ja katsotaan miten pitkälle se piisaa. Tarvittaessa meillä on ravintoterapeuttini kanssa "varasuunnitelmia" sitten, jos tämä ei enää riitä.

Lainahöyhenissä

Minulla on ystäväpiirissäni pienentyviä ihmisiä ja ex-lihavia. Minun vaatevarastoni on moninkertaistunut aivan itsestään!

Tämä lähti vähän vahingossa. Lihavuusleikkauksen läpikäynyt ystäväni kysyi minulta haluaisinko hänen isoksi jääneitä käyttökelpoisia vaatteitaan? Tokihan minä halusin. Sieltä tuli tosi ihania vaatteita. Sellaisia, joita minä en kuunapäivänä olisi missään edes ajatellut sovittavani päälleni - koska en olisi uskonut sen minulle sopivan eikä muutenkaan käyvän. Minähän olen kiertänyt värilliset ja kuviolliset kaukaa vuosikausia, koska ne ovat vain tuntuneet mahdottomilta. Ja se perusolettamus, että musta hoikentaa, niin en ole edes katsonut vaihtoehtoja.

Tämä ystäväni on myös saanut parilta omalta tuttavaltaan vaatteita, joista osa on ollut valmiiksi liian isoja. Ja nämäkin ovat tulleet minulle. Sopimus näiden vaatteiden suhteen on se, että jos en jotain itse käytä tai jää minulle isoksi, niin lahjoitan sen seuraavalle tarvitsijalle. En saa hyötyä niistä mitään, en esim. mennä myymään kirpputorille. Ja minä olen jo parilta tuttavaltani uskaltanut kysyä, mahtaisiko kelvata. Näin tämä toimii minusta hienosti. Enhän minä edes kehtaisi mennä myymään kirpparille kun en edes kehtaisi viedä vaatekeräykseenkään. En voi kuvitella kenenkään pyörittelevän sen kokoluokan vaatteita ja päivittelevän. Enhän minä voi omia vaatteitani edes narulle ripustaa kuivumaan kun ne näyttää niin järkyttäviltä.

Nyt minä olen parin kuukauden ajan ollut aivan ihmeissäni vaatemääräni kanssa! Minä oikeasti nyt yksikseni sovittelen kotona niitä vaatteita. Joudun totuttelemaan niihin ensin, ennen kuin uskallan mennä julkisesti näyttäytymään niihin puketuneena. Minulla on kova opettelu värien käytön suhteen ja joudun opettelemaan kokonaan uuden ajatusmallin koko pukeutumisen suhteen. On ollut todella suuri askel pukeutua vaaleisiin sävyihin saatika esim. vaaleanpunaiseen, koska minä miellän sen päässäni elefantin väriksi. Mutta toisaalta nyt kun sen askeleen olen uskaltanut ottaa, niin se tuntuu tosi hyvältä. Elämässäni on tapahtunut suuri muutos vaatetuksessani; vaihdan vaateita päivittäin, voin kasata pyykkikoriin riittävän määrän pesua odottavia vaatteita (kun siis vielä keväällä pyöritin kahta vaatekertaa), minä olen uskaltautunut pukeutua hyvinkin avonaiseen paitaan, vaatevarastossani on nyt myös vaatteita, jotka ovat ihan oikeaa venymätöntä kangasta. Minä en muista aikaa, jolloin olen ajatellut vaatteita näin paljon, miltä ne näyttävät, mikä sopii yhteen.

Ja alan jo vähitellen nauttimaan tästä kaikesta!

Pieni huomio 1

Olen reissun päällä pitkän viikonlopunvietossa. Mutta aivan pakko pieni pikapäivitys tehdä. Jotenkin tämä oli vaan niin hauska huomio. Positiivinen huomio.

Pitkän ajomatkan jälkeen pysähdyin Mäkkärille jäätelökahville. En olekaan herranaikoihin käynyt ko. paikassa. En harrasta kyseistä paikkaa kuin juuri tuon jäätelökahvin takia ja siitäkin on tosi pitkä aika kun olen viimeksi sellaisen nauttinut. Ja nyt oli sen aika.

Tulin nauttimaan jäätelökahvini ulos terassille lämpimän elokuisen illan kunniaksi. Ja istuin pöytään. Sellaiseen, jossa on kiinteänä tuoli samassa. Ja kun olin istahtanut siihen, niin hetken mietin, mikä tässä on nyt kummallista. Kunnes tajusin, että minulla on jalat siellä pöydän alla (niin kuin normaaleillakin ihmisillä) ja mahani ei rutistu sitä pöydänreunaa vasten. Päinvastoin - mahan ja pöydänreunan väliin jäi hivenen rakoa!

Tätä havaintoa myhäillessäni nousin vielä oikein tarkoituksella tupakallekin tepastelemaan siihen terassille. Ihan vain huomatakseni, miten pääsen pöydästä pois. Ja miten pääsen takaisin. Helposti.

Viimeksi kun olen ko. paikassa käynyt ja joutunut seuralaisteni perässä kävelemään kuvatunlaiseen pöytään, olen tuntenut itseni ryhävalaaksi, joka ei mitenkään päin asiallisesti mahdu siihen istumaan. Vaan olen istunut päätyyn siten että jalat ovat molemmin puolin penkkiä. Koska jos olisin ollut molemmat jalat pöydän alla, niin mahamakkarani olisivat olleet siinä pöydän reunalla. Enkä minä olisi saanut jalkojani taipumaankaan samalle puolelle penkkiä. Ja vääntäytyminen pöydästä poiskin olisi ollut enemmän kuin huomiotaherättävää.

Kymmenen poistunutta kiloa

Tämä on itseasiassa raivostuttava vaihe.

Minä tunnen itsessäni pieniä muutoksia, mutta ne eivät näy vielä mitenkään peilissä eikä muille ihmisille. Tämä on hassu tilanne; tunnen itseni jo hoikistuneeksi, mutta kun katson peiliin, niin sieltä ei näy minulle mitään uutta. Eli edelleen väistän ja kierrän peilit kaukaa. Taistelen kovasti sitä vastaan, että onko tämä kaikki turhaa? Aivan sama. Nyt tuntuu, että päivät menevät vain sitä seuraavaa ruokailua miettiessä.

Koko ajan minä nyt muistutan itseäni siitä, että kilot eivät ole tulleet minulle kuukaudessa eikä parissa. Ei vuodessa eikä kahdessakaan. Eikä ne kilot voi lähteäkään muutamassa viikossa. Minun ei pidä nyt ajatella mitään tavoitteita tai ihannepainoa. Minun pitää vain uskoa, että muutoksella minä pikkuhiljaa tulen kevyemmäksi. Ja sitä kautta oloni ja elämäni parantuu. Minun on nyt vain uskottava siihen.

Ravintoterapeuttini varoitti minua tästä ensimmäisellä tapaamisellamme. Me lihavat olemme malttamattomia ja pitkäjännitteettömiä. Meillä pitäisi sen painon pudota heti 20kg vain sillä kun keskustelemme terveellisistä ruokailutavoista ja laihdutuksesta! Ja koko ajan järjellä tajuan, että eihän se näin voi mennä. Ihmedieettiä ei ole.

Vie n. 2kk, että ihminen "omaksuu" opettelemansa uuden tavan. Tähän mennessä minulla ei ole ollut vaikeuksia pitää ateriarytmistä kiinni, mutta tällä viikolla huomaan joutuvani taistelemaan. Aamupalan syönti on lipsunut vähän myöhemmäksi ja sen myötä vähän kaikki ateriat. Minä en ole viime aikoina konkreettisesti merkannut siihen omaan päiväkirjaani toteutuneita ruokailuja. Minä en taida olla vielä valmis lipsumaan tästä kirjaamisesta? Nyt on tehtävä ryhtiliike ja otettava takaisin ateriapäiväkirjaan merkkaaminen. Ja minun on nyt vain osattava nauttia niistä pienistä muutoksista, joita itsessäni havaitsen ja ottaa voimaa sekä motivaatiota niistä!

Tänään minä tein melkoisen suorituksen; kiipesin kolmanteen kerrokseen! Huilaamatta. (En toki vapaaehtoisesti, mutta kun ei ollut hissiä, niin oli pakko). Puuskutin ja hikoilin perille päästyäni, mutta selvisin.

Lihavuusleikkaus?

Sopisiko lihavuusleikkaus minulle?

Sitä olen pohtinut useamman vuoden ja erittäinkin intensiivisesti viimeisen vuoden ajan. Tuttavapiirissäni on useampia leikkauksen läpikäyneitä. Ja olen sinänsä heidän kauttaan perehtynyt niihin kaikkiin moninaisiin ongelmiin, mitä leikkauksesta aiheutuu. Mutta olen myös nähnyt sen muutoksen ja laihtumisen, mikä näissä tuttavissani on tapahtunut. Kukaan ei ole päässyt (vielä) ihannepainoonsa, mutta kaikki ovat laihtuneet huomattavasti ja heidän elämänlaatunsa on parantunut huimasti.

Omalla kohdallani lähden siitä ajatuksesta, että leikkaus ei varmastikaan minulle sovi. Terveysongelmani ovat sen verran mittavat, että tuskin minua uskalletaan leikata. Itse pelkään nukutusta eniten, sillä viimeksi kun minut on 2000-luvun alkupuolella nukutettu nielurisaleikkauksen takia, niin heräämiseen on liittynyt paljon ongelmia. En ole niitä edes halunnut selvittää itselleni, mutta suuria vaikeuksia on ollut. Ne varmastikin tulevat selvitettäviksi tässä matkan varrella.

En ajattele, että leikkaus olisi minulle vippaskonsti. Ymmärrän kyllä sen, että "ilmaiseksi" en laihdu pienemmälläkään vatsalaukulla ja lyhyemmälläkään ohutsuolella. Lähinnä minä ajattelen, että tämä mahdollinen leikkaus olisi apuväline siihen, että saan pidettyä kadotetut kiloni helpommin poissa. Tämä on se asia, mitä minä eniten pelkään koko laihtumisessa, että ne kilot hiipivät sitten vain pikkuhiljaa takaisin. Näin on minulle käynyt niin monta kertaa elämässäni. Ja minä en luota itseeni tämän asian suhteen.

Minä en ole käynyt vielä kertaakaan lihavuuspoliklinikalla. Tätä asiaa työstetään nyt oman sairaanhoitopiirini ravintoterapeutin kanssa. Ja alustavissa tutkimuksissa olen käynyt  vatsan alueen ultraäänitutkimuksessa. Ymmärtääkseni siinä katsotaan lähinnä maksan kuntoa, kokoa ja rasvoittumista. Varmasti montaa muutakin asiaa. Seuraava etappi minulla on lokakuussa: vatsalaukun tähystys. Ja se yksi etappi, 7%:n painonpudotus omin avuin, on jo saavutettu. Tuon tähystyksen jälkeen minä oletan saavani lähetteen lihavuuspolille ja sitten vasta aletaan oikeasti pohtimaan mahdollista leikkausta. Ja kenellekään ei liene epäselvää, että BMI:ni riittävät kyllä, vaikka tässä vähän enemmänkin onnistuisin kiloja karistamaan.

Onhan tässä vielä monta mutkaa matkassa. Tiedän, että minun pitää lopettaa tupakointi. Tiedän, että minulla pitää olla näyttöä terveistä ruokailutavoista. Tiedän, että ennen mahdollista leikkausta pitää olla vähintään 2 viikkkoa nestemäisellä ravinnolla. Tiedän, että minun pitää oman psyykeeni kanssa tehdä paljon töitä ja pohtia perusteellisesti olenko valmis näin radikaaliin toimenpiteeseen. Siis jos minulle näytettäisiin leikkauksen suhteen vihreää valoa!

Tiedän, että leikkauksen jälkeen on vielä valtava opettelu syömisen kanssa. Tiedän, että vitamiineja joutuu syömään lopun ikäänsä (mutta eipä olisi ainoa lääke). Tiedän, että lihakset katoavat. Tiedän, että komplikaatiot ovat mahdollisia. Tiedän, että kaikki eivät saavuta toivottua tulosta.

Onneksi minun ei tarvitse päättää vielä. Minulla on aikaa pohtia.

Rikoo on riskillä ruma

Vaatteet ovat olleet painajaiseni viimeisen viiden vuoden ajan. Muodottoman lihavalle ei vain yksinkertaisesti ole mitään. Sitten kuitenkaan, vaikka netti on pullollaan "isojen tyttöjen" vaateliikkeitä.

Olen niitä sivustoja aina välillä selaillut. Ja yhtä monta kertaa sivut sulkenut. Ilman, että edes ajattelen minkään tuotteen tilaamista, vaikka kuinka olisi kotiinkuljetus, kotona sovittamisen mahdollisuus ennen ostopäätöksen tekemistä ja ilmainen palautus.  Aina olen saanut itseni pahalle mielelle. Mainonnassa käytetään sanoja; kurvikkaille tytöille, muodokkaille naisille, näyttäville ladyille. Voi miten kaukana se onkaan todellisuudesta. Missään ei mainosteta muodottomille naisille, naarasvalaille, sairaan läskeille. No, ei tietenkään - eihän sellaisia termejä voi käyttää.

Näissä vaatevalikoimissa kuitenkin poikkeuksetta suurin osa mallistosta ovat koossa 40-48. Kun menet katsomaan kokoja 56 ja suuremmat, niin malleja ei olekaan enää kuin pari hassua. Tai yksi malli tunikaa tai housuja, joita sitten löytyy eri värisinä. Ja nekin on kuvissa puettuina n. kokoa 40 käyttävän mallin päälle. Vaatteiden materiaalit ovat aina jotain hyvin venyvää, jonka voi vaan kuvitella miten epämiellyttävältä se tuntuu iholla.

Kivaltahan se näyttää. Mutta minua se ei houkuta ostamaan. Kun todellisuus on aivan toinen. Ja tokihan minä sen tiedän, että aivan sama mitä päälleni puen. Kaikki näyttää muodottomalta muodottoman päällä. Hoikentavia värejä tai leikkauksia ei ole. Vaatteilla en voi piilottaa mitään. Silti on pakko pukeutua. Pukeutua mihin vaan, mikä sattuu mahtumaan päälleni. Viime vuodet olen käyttänyt lähes vain mustaa; housut, pidempi T-paita ja joku paitapuseron tai jakun tapainen, minkä pidän auki - koska se ei mene lähellekään kiinni. Pelkkään puseroon tai T-paitaan en voi kuvitellakaan pukeutuvani, koska silloin kaikki selkämakkarani, rintsikoiden aiheuttamat pursoilut näkyvät liiaksi. Jakun avulla kuvittelen näiden makkaroiden edes vähän peittyvän.

Vaateostoksille olen mennyt vasta siinä vaiheessa kun on aivan viimeinen pakko. Kun vaatteeni ovat niin kulahtaneet tai rikkoutuneet, että niitä ei vain enää yksinkertaisesti voi pitää päällään. Shoppailu ei todellakaan ole koskaan kuulunut harrastuksiini. En ole ikinä käynyt naisystävieni kanssa vaateostoksilla. Minulla ei ole ensimmäistäkään kokemusta siitä, että joku ystäväni kävisi sovituskoppiin tuomassa eri vaihtoehtoja sovitettavaksi. Tai että minä tulisin sieltä sovituskopista kenellekään näyttämään miltä vaate päälläni näyttää. Tai että minä olisin koskaan kysynyt makutuomarilta onko tämä vai tämä parempi. Ei - minun vaateostokseni ovat olleet sitä, että otan suurimman vaihtoehdon yhdestä mallista sovitettavaksi ja jos se ei mene päälleni niin lähden kaupasta pois. Jos se valitsemani vaate on mahtunut päälleni, niin sitten ostan  heti vähintään kaksin kappalein. Jos kaupassa sattuu olemaan samaa kokoa enemmänkin. Ja jos rahat riittävät.

Vaatevarastosta ei minun kohdallani voi todellakaan puhua. Minä en ole aikoihin tarvinnut mitään vaatekaappia. Koska vaatteita on niin minimaalisen vähän. Vain pakollinen. Jotakuinkin pari vaatekertaa, mistä toinen on ylläni ja toinen pesukoneessa. Näin on menty pitkään.  juhlavaatteista en viitsi edes kirjoittaa. Toivon vain, että kukaan ei kutsu minua mihinkään juhliin.

Ravintoterapeutin tapaaminen 3

7.8.2013 meillä oli sitten kolmas tapaaminen. Olen opetellut säännöllistä ruokailua vähän reilu 2kk. Jälleen menin aivan sokkona ja jännitti kyllä ihan yhtä paljon kuin edelliselläkin kerralla. Minä en edelleenkään käy vaa'alla missään muualla. Minä en joka aamu ota aamupainoja ja kyttää vaa'an lukemia. Se ei nyt ole motivaattorini, koska niin hyvin tiedän, että jatkuva punnitseminen on vain haitaksi itselleni. Nyt minulla oli muuten vahvempi tuntemus siitä, että painoa on myös kiloissa lähtenyt. Minkä vaan tiesin itsessäni muutamista pienistä merkeistä.

Iloinen havaintoni oli se, että minulle meni nyt sellaiset housut jalkaan, mitkä ei vielä kesäkuun puolella menneet edes lähellekään kiinni! Heinäkuun alkupuolella niitä ei vielä kehdannut pitää ihmistenilmoilla päällään, koska vyötärömakkarat olivat vielä niin karmeat. Mutta nyt ne on otettu käytettävien vaatteiden pinoon. Ja suurimmasta päästä housuja on siirretty vaatepinosta pois.

Merkittävin huomioni oli elokuun ensimmäisenä viikonloppuna koiranäyttelyssä: minä pystyin ja jaksoin esittää kolme koiraa alusta loppuun. Päivä oli helteinen ja olo jo senkin takia tukala, mutta minä suoriuduin silti. Olin tosin aivan hikirutkulamärkä, mutta onnistumiseni sai minut lähes itkemään. Onnesta. Tämä vahvisti myös motivaatiotani mielettömästi, sillä koiraharrastukseni on minun rakkain harrastus ja minä haluan palata kehiin esittämään omia koiriani!

Hauskin huomioni oli eräänä iltana riisuuntuessani. Laittaessani rintaliivejäni tuolin selkänojalle tajusin, että minä olin avannut ne selkäni takana. Siis en ollut joutunut pyörittämään liivejä siten, että saan avattua ne etupuolella. Minä en ollut uskoa tätä juttua itsekään, vaan jouduin samantien kokeilemaan uudestaan. Ja puin liivit takaisin päälle - kyllä se oli totta, minä pystyin myös pukemaan ne siten, että kiinnitin hakaset selän puolella. Näinhän minä olen aina liivini pukenut, paitsi viimeisen 1½ vuoden aikana. Tämä havaintoni sai minut hymyilemään pitkäksi aikaa.

Kerroin nämä kaikki pienet muutokseni ravintoterapeutille. Kävimme läpi ateriapäiväkirjaani ja totesimme tämänhetkisen päätavoitteemme, 4-5 ateriaa/vrk, toteutuneen mallikkaasti. Keskustelimme syömisistäni ja pohdimme myös sitä, että miten eri ravintoainetarpeet tulee täytettyä. Riittävän kalkin saamiseen minun tulee paneutua huolellisemmin.

Jakson aikana minä olin syönyt yhtenä iltana myös suklaata. Olimme saaneet tuliaisina 200g suklaarasian, josta mieheni söi n. 1/3 osan ja minä loput. Jos tämä olisi tapahtunut edellisten laihdutuskuurieni aikana, niin siinähän olisi käynyt niin, että olisin päässäni ajatellut asian järkyttävänä sortumisena ja koko kuurini olisi mennyt pilalle ja sen jälkeen olisi sitten ollut aivan sama, miten syön. Nyt tämä suklaansyöntini hoidettiin siten, että merkkasin sen ateriapäiväkirjaani toteutuneeksi iltapalaksi ja henkisesti minä en kokenut mitenkään sortuneeni! Tämä on minulle merkittävä muutos ajatustasolla. Ja ravintoterapeuttini panotti juuri tätä, että minä en saa ajatella kiellettyjä syömisiä enkä sortumisia. Vaan minun pitää ajatella, että kaikkea voi syödä kohtuudella.

Ravintoterapeuttini on enkeli!

Tapaamisemme päätteeksi katsoimme myös mitä vaaka näyttää. Kiloja oli lähtenyt 4,8. Yhteensä on nyt pudonnut 9,8kg! Tämä on merkittävä etappi sikäli, että jos mahdollisesti lihavuusleikkaus tulee kohdallani kysymykseen, niin painonpudotusvaatimus väh. 7% lähtöpainosta, on saavutettu. Vähän ylitettykin! Lukema sai meidät molemmat hymyilemään.

Noloa

Näillä kiloilla on monenlaisia ongelmia, mitä välttämättä normaalipainoinen tai vähän ylipainoinen ei tule ajatelleeksi. Nämä on myös niitä sellaisia asioita, joita ei pystytä puhumaan ääneen. Tai ainakaan minä en pysty.

Se tunne, kun kyläillessäni tms. joudun aina mittailemaan minkä tahansa istuimen, ennen kuin uskallan istua siihen. Mittailla, mahtuuko takamus siihen ja pohtia, että kestääkö se painoni. Mieluiten valitsen aina tuolin, missä ei ole käsinojia, mille kylkirasvani voivat asettua. Samalla kun mittailen istuimen kestävyyttä, pohdin myös miten pääsen sieltä ylos. Eli missään tapauksessa en voi istua sohvalle tai millekään pehmeämmälle tai kovin matalalle istuimelle. On niitä tilanteita, että mieluummin seison kun istun lainkaan. Ja varastosta löytyy kattava repertoaari selityksiä - kulloiseenkin tilaanteeseen sopiva! Tai se häpeä, kun tuoli oikeasti hajoaa alleni...

Tunne, kun en halua matkustaa enää kuin omalla autollani. Mistä tiedän, että turvavyö riittää ympärilleni ja mistä tiedän, etteivät jouset kolahda pohjaan istuessani autoon. Ja mistä tiedän, että pääsen sieltä suht' ihmismäisen näköisesti myös ulos. Kun en halua enää matkustaa ollenkaan julkisilla kulkuneuvoilla, koska käytävät (bussi) ovat niin kapeat, etten sujuvasti mahdu niissä menemään. Tai kun pelkään, että viereeni on joku pakotettu tulemaan istumaan, koska muuallakaan ei ole tilaa. Ja se tunne  kun vieruskaveri yrittää olla mahdollisimman pieni ja mahtua sille omalle penkinpuoliskolleen, jonka osa minusta on vallannut. Lentomatkustamista en voi ajatella ollenkaan. Ei riitä, etten mahdu siihen penkkiin vaan myös se häpeän määrä, kun lentoateriaa tuodaan ja se pöytä ei mahdu eteeni vaan jää vatsani varaan kallelleen.

Kun en halua mennä enää sen paremmin ruoka- kuin vaatekauppaankaan. Ruokakaupassa tuijotetaan jos kerään ostoskärryyn esim. valmispizzaa tai chipsejä, tunnen nahoissani ne kauhistelevat ajatukset, että vieläkö tuo meinaa nuokin syödä. Tai ihan yhtä kamalalta tuntuu, jos kerään ostoskärryyn "laihduttavia" tuotteita. Yrittääkö tuo onneton laihduttaa? Vaatekaupat ovat yksi painajainen. Mikään vaate ei mahdu päälleni ja jos joku mahtuu, niin se on teltan mallinen ja se on pakko ostaa. Maksoi mitä maksoi. Painajainen ovat myös ne palvelualttiit myyjät, jotka yrittävät tarjota apuaan, mutta kellä ei ole mitään käsitystä, minkä kokoluokan vaatteista alettaisiin sovittelemaan. Minua ei lohduta yhtään kommentit "tämä on kiva väljä malli, jollaisen juuri möin eräälle ihmiselle". Ylipäätään harvassa kaupassa on kokoja 56-58, jotka nekään kaikki eivät mahdu. Tai ne kaikki tuskaiset hetket liian pienessä sovituskopissa, jossa on myös se peili (usein kaksi), joka säälimättä näyttää karmaisevan todellisuuden.

Kun oikeasti missä tahansa liikkuessani yritän olla puuskuttamatta kuin höyryveturi ja samalla koko ajan mittailen, että mahdunko tuosta kolosta/välistä menemään. Kun joudun puolisollenikin esim. parkkipaikalla sanomaan, että katsotko sellaisen paikan missä minä pääsen ulos autosta. Se nöyryytys, kun puolisokaan ei sanomatta osaa tätä asiaa ajatella. Tai  kun  esim. huoltamoilla valitsen mieluiten inva-vessan, että mahtuisin sinne. Ja vielä onnistuisin pyyhkimäänkin itseni tarpeiden jälkeen. Tai kun en pysty pesemään itseäni kunnolla, en yletä varpaisiin. En pysty leikkaamaan varpaankynsiä. Olen luopunut sukkien käytöstä niiden hankalan puettavuuden takia. Kenkäni ovat pelkkiä läpysköitä, mitkä voin kumartumatta sujauttaa jalkaani.

Tätä listaa voisin jatkaa loputtomiin. Joka tapauksessa sairaalloisen lihava on jossain vaiheessa siinä tilanteessa, että hän eristäytyy ulkomaailmasta lähestulkoon kokonaan. Parempi olla kotona ihmisten katseilta turvassa.

Painohistoriani

Ensimmäiset muistot lihavuudestani ovat 6-vuotiaana, silloin lihoin pienessä ajassa huomattavan määrän. Ja siitä lähtien kilot ovat lisääntyneet tasaiseen tahtiin.

18-19 vuotiaana äitini otti minut mukaan Painonvartijoihin laihdutuskaverikseen. Silloin ensimmäisessä punnituksessa painoin 111kg muistini mukaan. En tarkkaan enää muista, paljonko silloin laihduin, mutta muistelen sen olleen lähes 30kg. En edes tarkalleen muista, kauanko olin painonvartijoissa, mutta jossain vaiheessa se vain jäi. Ikinä en päässyt ihannepainooni ja saanut ainaisjäsenyyttä.

Pikkuhiljaa kilot tulivat sitten takaisin. 24-vuotiaana alkaessani odottamaan ainokaistani, ensimmäisellä neuvolakäynnillä painoni oli 122kg. Raskausaikana tuli n. 10kg lisää, mutta sehän kaikki jäi synnytysosastolle. Eli lapsi ei sinänsä tuonut lisäkiloja. Mutta lapsen jälkeen sain sappikivet ja se yhdistettynä ruoka-aineallergioihini, aiheutti minulle elämäni tehokkaimman laihdutuskuurin. Käytännössä en pystynyt syömään ½-vuoteen kuin riisikeksejä ja banaania. Tuon kuurin seurauksena vähimmillään painoin n. 83kg. Mutta kun sitten "kiireellisenä" potilaana pääsin sappileikkaukseen, niin sen jälkeen ne kilot alkoivat taas kertyä.

Noin kymmenen vuotta tämän jälkeen painoni seilasi siellä 90-100kg paikkeilla. Välillä sain painoni putoamaan 10-15kg kaikenmaailman ihmedieeteillä (esim. pari kuukautta päivittäinen "ruokani" oli työpaikan tarjoama pullaviipale, muutoin vain kahvia) , mutta aina pudotetut kilot tulivat takaisin. Ja vieläpä ylimääräiset 10kg lähtötilanteeseen verrattuna.

Nyt viimeisen 5-7 vuoden aikana homma on lähtenyt aivan lapasesta ja edes laihdutusyrityksiä ei ole ollut. Paino on vain kertynyt tasaiseen tahtiin ja mitä enemmän painan sitä vähemmän itsestäni välitän. Tuo keväällä punnittu 137kg on elämäni aikana suurin punnittu paino ja se sekä yleinen huonovointisuuteni pysäytti minut. Sai minut ajattelemaan, mitä aion tehdä loppuelämälläni.

Tarinani on varmasti aika perinteinen ylipaino-ongelmaisen tarina. Kiloja tulee ja kiloja menee. Laihdutus ei ole ollut juuri koskaan järkevää, eikä kuurin aikana ole opittu normaalia, tervettä, säännöllistä ruokailua. Kilot ovat aina tulleet bonuksien kanssa takaisin!  Tämän painojojoilun kanssa on ollut sekä fysiikka että psyyke kovilla. Ja se on nyt ainakin vuosien aikana tullut selväksi, että minun tapauksessani mitkään kuurit ja dieetit eivät ole ratkaisu vaan minun on opeteltava täysin uusi suhtautuminen ruokaan ja syömiseen ja minun on löydettävä jokin keino, millä pidän ne pudotetut kilot poissa pysyvästi.

Ja sekin on tullut minulle selväksi, että yksin en tästä selviä. Ja onneksi olen vihdoin tajunnut sen, että tarvitsen muutokseeni ulkopuolista apua!

Ravintoterapeutin tapaaminen 2

Kesäkuun lopulla, n. 4 viikkoa ensimmäisestä käynnistä,  minulla oli sitten toinen tapaaminen ravintoterapeutin kanssa. Hivenen sekavin tuntein menin sinne, koska enhän kuitenkaan ollut laihduttanut - sanan siinä merkityksessä, jollaisena minä sen ymmärrän! Ja koska minulla ei ole vaakaa kotona, niin en yhtään tiennyt onko kiloja lähtenyt yhtään.

Keskustelimme siitä, mitä olen tehnyt ja kävimme läpi ateriapäiväkirjaani, josta näkyi, että ensimmäiset 2 viikkoa oli vaikeuksia saada 4-5 ateriaa päivää kohden, mutta loppujaksosta tämä tavoite oli saavutettu.. Kerroin, mitä noin suunnilleen olen syönyt, minkä verran käynyt ulkona syömässä jne. Kävimme vähäsen läpi ulkona syömiseen liittyviä juttuja ja arkiruokailuun liittyviä juttuja. Mistä ehkä voisin vähentää esim. rasvapitoisuuden suhteen.

Sitten hän kysyi minulta, onko minulla mitään käsitystä siitä onko kiloja lähtenyt. Kerroin aavistuksistani sen pohjalta, että tunnen itsessäni jotain lähteneen, mutta en uskalla arvioida suuntaan enkä toiseen. Kerroin, että vaatteet ovat vähän löysempiä päälläni ja että jaksan kävellä edes hivenen verrattuna kuukauden takaiseen. Esimerkkinä: tammikuussa 2013 en jaksanut esittää koiraamme koiranäyttelyssä koko arvostelun läpi, vain ainoastaan laatuarvostelun. Siinähän tulee kävelyä ehkä 50m! Arvostelun aikana jouduin menemään kyykkyyn seisottettaessa koiraa ja siinä kyykyssä ollessani tajusin, että en pääse ylös. Enkä vieläkään tiedä, miten siitä suoriuduin. Laatuarvostelun jälkeen passitin mieheni jatkamaan koiran esittämistä ja syyksi sanoin hänelle, että selkäni on niin kipeä, etten pysty ottamaan askeltakaan. Nyt kesäkuun puolessa välissä minä jaksoin esittää yhden koiran alusta loppuun ja siitä olin hyvin onnellinen kun huomasin pystyväni siihen!

Katsoimme sitten vaa'alla mahdollisen pudotuksen ja minua jännitti kyllä aivan älyttömästi. Ilokseni vaaka näytti 5 kg vähemmän kuin ensimmäisellä kerralla! Ja minä en ollut dieetillä, minä opettelen säännöllistä ruokailua. Olin enemmän kuin tyytyväinen. Myös ravintoterapeuttini oli erittäin tyytyväinen ja kertoi tämän olevan juuri se oikea, terveellinen painonpudotustahti.

Toinen kuukausi tulisi olemaan vaikea. Etten palaisi normaalin, vanhaan ruokailutapaani ja minulta vaatisi paljon keskittymistä, että pidän ruokarytmistä ja aikatauluista kiinni. Minulle painotettiin sitä, että keskityn edelleen vaan ruokailujen säännöllisyyteen ja luotan siihen, että positiivista tulosta saadaan aikaiseksi yhtä hienosti kuin ensimmäisen kuukauden aikana.

Hyvin mielin lähdin kotiin jatkamaan elämäntapamuutostani.

Vellikello

Ravintoterapeutin kanssa tekemäni sopimuksen mukaisesti lähdin sitten arkeen opettelemaan säännöllistä ruokarytmiä elämääni. Ajatuksena se, että minun ei tarvitse varsinaisesti vahdata syömisiäni, vaan huolehtia vain ruokailuajoista, helpotti kovin. Nyt minä opettelen kokonaan uuden ajattelutavan. En ajattele "sallittuja ruokia", "sortumisia", punnituksia, tavoitteita.

Arvelin kyllä, että automaattisesti alan myös miettimään mitä syön kun alan paneutumaan tähän asiaan. Ei minulle ole mitenkään epäselvää, miten laihdutetaan - niin monta kertaa elämäni aikana olen laihduttanut. Se minulle on epäselvää, miten ne pudotetut kilot pidetään poissa! Heti alkuun minulle oli tulossa suuria haasteita. 2 viikonloppua peräkkäin olimme Balttiassa reissussa ja ravintolasyömisiä tulisi useampia. Jouduin psyykkaamaan itseäni todella paljon, että en ajattele ruuan "laihduttavuutta", vaan keskityn siihen ruokailuaikojen noudattamiseen! Minä suoriuduin hyvin. Päähäni ei tullut yhtäkään ajatusta siitä, että minun kuurini on epäonnistunut. Toki vähän katsoin mitä lautaselleni laitoin ja minkä verran.

Ruokamäärän suhteen ateriakerralla oli kovasti opettelemista samoin oli ensimmäisen kahden viikon aikana vaikeuksia syödä 4-5 ruokailukertaa.. Mutta pikkuhiljaa aloin luottamaan siihen, että nyt ei tarvitse puntata itseään ähkyksi, vaan seuraava ruokailu on jo vähän ajan päästä ja saavutin myös tavoitteen mukaisen ruokailukertojen määrän.

Ensimmäisen kuukauden aikana minä kävin useamman kerran ulkona syömässä. Jos minun teki mieleni pizzaa, niin sitten menin pizzalle! Ja se oli se ruokailukerta, enkä jäänyt murehtimaan sen enempiä. Tämän kaiken mukana minulta jäi pois esim. päivittäinen muumilimppari ja munkki. Eikä se tuottanut kuitenkaan vaikeuksia. Makean mielitekooni löysin jälleen hedelmät. Mutta myös jäätelöä söin jos sitä teki mieli. Merkkasin sen vain sitten ateriapäiväkirjaani toteutuneeksi välipalaksi!

Ravintoterapeutin tapaaminen 1

Ravintoterapeutin kanssa minulla oli ensimmäinen tapaaminen 27.5.2013. Se oli puhdistava kokemus. Minä tunnustin ääneen kaiken sen mikä minussa näkyy, mutta mistä en puhu ääneen. Se, että sain sanottua sen, etten yksin pysty enkä jaksa enkä kykene. Elämäntilanteeni on muutenkin niin kimurantti, että en oikein tiennyt mistä päästä tätä vyyhtiä pitää lähteä purkamaan. Ja samalla kuitenkin tiedostan, että jos saan painoani pienemmäksi niin silloin vahvistun, piristyn ja voimavarat lisääntyvät muutenkin oman elämäni kuosiin saattamiseksi!

Ensimmäisellä tapaamisella puhuimme vain vähän lihavuudesta ja ravinnosta. Pääpaino oli elämäntilanteeni kartoittamisessa ja sen pohtimisessa, että mistä löydettäisiin ne voimavarat, millä jaksaisin paneutua kilojen pudottamiseen. Keskustelimme minun lihavuushistoriastani ja ruokailutottumuksistani, että saimme jotain ajatusta ja käsitystä siitä missä mennään. Tokihan punnitsimme painoni ja tuona päivänä vaaka näytti 133kg.

Tämän kaiken pohjalta ravitoterapeutti esitti minulle, että koska tämä(kin) asia on niin kokonaisvaltainen ja voimia vievä asia, niin lähtisimme siitä, että minä opettelen oikean ruokarytmin, säännölliset ruokailuajat. Että en nyt alkuun varsinaisesti ajatelisi, että minä olen laihdutuskuurilla tai dieetillä. Minähän olen viimeiset vuodet syönyt niin väärin kuin vain ihminen voi syödä. Eli koko päivän olin mennyt vain kahvin ja tupakan voimin. Sitten kun illalla huomasin olevani kuolemaisillani nälkään niin söin viidessä minuutissa seitsemän ihmisen päivän ruuat.

Koin tämän ajatuksen sopivaksi aloitukseksi ajatellen minun voimavarojani. Niinpä teimme diilin; minulle tehtiin ruokapäiväkirja, johon minä merkkaan vain että olenko syönyt vai enkö ole. Minun ei tarvinnut merkitä mitä minä syön tai kuinka paljon syön. Vaan että huolehdin ainoastaan siitä, että syön aamupalan, lounaan, välipalan, päivällisen ja iltapalan. Tiettyinä, määrättyinä kellonaikoina.

Tuumasta toimeen

Minun on pitänyt perustaa tämä blogi jo kauan. Haluan purkaa tuntojani anonyymisti, mutta kuitenkin jakaa ne jonkun kanssa. Vaikka sitten tuntemattomien.Haluan saada itsestäni ulos ne kaikki "painajaiset", mitä en pysty ääneen sanomaan yhdellekään ihmiselle.

Olen ollut aina lihava. Sairaalloisen lihava. Tai en varmaan aina sairaalloisen, mutta muistikuvieni mukaan ensimmäisen kerran painoani tai lihomistani on taivasteltu ollessani n. 6-vuotias. Olin silloin kesävierailulla sukulaisissani Pohjanmaalla 2 viikkoa. Ja sinä aikana lihoin paljon. En tiedä kiloissa määrää, mutta sen muistan, että minun vaatevarastoni jouduttiin uusimaan tuon vierailun jälkeen. Kun en mahtunut vaatteisiini. Enkä ollut hujahtanut pituutta - vaan leveyttä.

Viimeisien vuosien aikana lihavuuteni on karannut aivan käsistä. Keväällä 2013 suurin punnittu painoni oli 137kg. Miten hirveältä tuo näyttää oikeasti kirjoitettuna. Mutta se ei edes ole se asian ydin. Miten hirveata on elämä tuon lukeman kanssa. Ja mitä väsyneempi on omaan oloonsa, sitä enemmän on onneton ja sitä enemmän kilot kasaantuu.

Tuon lukeman nähtyäni ymmärsin kyllä, että minun on tehtävä asialle jotakin. Jos ylipäätään aion elää. Näiden kilojen kanssa on mennyt terveys ja takana on mm. useampi keuhkokuume ja massiivinen keuhkoveritulppa. Nämäkään eivät pysäyttäneet vielä pari vuotta sitten.

Mikä sitten pysäytti. Varmaankin se pohjaton ja määrätön inho itseäni kohtaan. Se kaikki häpean tunne. Ihmisten katseet. Oma vetäytymiseni yhä syvemmälle kuoreeni. Häpeä mennä ihmisten ilmoille. Se kaikki väsymys. Täydellinen väsymys ja jaksamattomuus. Kun ei jaksa kävellä edes muutamaa askelta. Kun henki ei kulje. Kun on koko ajan hiki. Kun ei jaksa mitään. Ei edes olla kiinnostunut itsestään.

Ystäväni lihavuusleikkaus sai minussa aikaan sen, että aloin ajattelemaan mitä minun pitäisi itseni kanssa tehdä. Vihdoin toukokuussa sain itseni varaamaan ajan lääkärille ja pyytämään apua. Lääkärini laittoi lähetteen ravintoterapeutille ja sitä kautta päätimme alkaa selvittämään onko leikkaus minulle sopiva vaihtoehto. Itse en usko koskaan pääseväni leikkaukseen, koska terveyteni on niin ongelmallinen, etten usko minua pystyttävän leikattavan. Mutta se asia selviää sitten joskus.